Bad Gateways Skypekeskustelu

J = Johannes
S= Sauli


Autojuna
Kiljufestarit
Turun toimisto
Sauna
Larppaus
Folksankarit
Ateena
Portti

Autojuna

J: Mä voin nyt tällaisella deliriumtatsilla orientoitua. Aloitetaan sun huudeilta, eli pasilasta. Pasilan asema on tapaamispaikka josta lähetään liikkeelle. Ajatus siitä, että kävisi vähän pohjoisessa ja menisi omalla kyydillä, eli autojunalla, määränpäänä Lappi. Kerran hyväksihavaittu testiveto on jo tehty, huomattu, että yöjunan perimmäisin letka, vähän niinku autoterassi, on auki. Jos sinne vikkelästi kipuaa, se tarjoaa hyvän tuulisuojan se autovana. Että vaikka lujaa ajetaankin ja on alkukesää vielä ja näpeissä tuntuu viileys ja rotsi täytyy pitää päällä, niin siinä ei kuitenkaan tuu sietämätöntä puhuria. Ajatus siitä, että Pasilan aseman laiturithan on helkkarin pitkät. Pasilan asemahan on rakennettu sillä lailla, että junaradat menee alta ja siihen tulee katettu pitkä alue, mikä on vähän mörönpää aluetta, jossa ihmiset eivät tykkää odotella junia. Perus pitkänmatkanjunat ja paikallisjunat varsinkin jäävät lähemmäksi pohjoista, Hartwall-areenan päätä. Ja katettu alue on tyhjemmäksi jäävä alue johon yltävät pituudeltaan ainoastaan yöjunat. Tämä tarjoaa hyvän aukon puolustuksessa, sillä sieltä on helppo kiivetä kyytiin, eikä sitä kukaan oikein osaa odottaa. Ja lisäksi ainakin sinä vuonna ja niihin aikoihin valvontajärjestelmä katetulla alueella oli aika puutteellinen.

S: Käytiinkö me yhdessä kuivaharjoittelemassa ja katsomassa sitä paikkaa?

J: Mä muistan käyneeni toisen kaverin kanssa spekuloimassa mestaa entuudestaan. Käytiin hänen kanssa katsomassa askelkuvio, että rappusia pitkin pääsee aika näppärästi.

S: Mulla oli kauan haaveena tehdä Turusta toi reissu. Sielläkin asemalla pääsee autojunaan. Se oli liian hektinen, olin koko ajan ongelmissa työntekijöiden kanssa, enkä päässyt kyytiin. Ja sitten mä kuulin, että sä olit tehnyt ton ja mä kiinnostuin tosi paljon siitä. Stadissa oli huomattavasti laajempi se alue, mistä pääsee sisään ja pystyy välttämään kameroita ja vartioita.

J: Pasilan asema on vähän sellainen sidekick, siinä on se päärautatieasema vieressä, jossa tapahtuu ja siellä on kaikki se hulina. Pasila on sitten vähän sellainen random-blokki…

S: Tässä on mielenkiintoista se, että Pasilasta on nyt tulossa se pääasema, että päärautatieasema jää tyhjäksi.

J: Eli Pasilasta tulee manttelinperijä. Tarkoittaako se sitä, että steissiin loppuu junaliikenne kokonaan? Ei kait se ole mahdollista?

S: Ei se lopu, vaan on kaavailtu, että Pasilasta tulee pisararadan solmukohta ja lähijunat menee suurimmaksi osaksi keskustaan maan alta. Pitkänmatkanjunat jatkaa Päärautatieasemallle asti. Keskusta siirtyy Pasilaan päin enemmän, koska selvästi juuri Pasilaan satsataan tällä hetkellä.

J: Keskusta laajenee siis.

S: Joo. Mielenkiintoistahan tässä on se, että Eliel Saarinen, joka suunnitteli päärautatieaseman, sanoi jo silloin 1900-luvun alussa, että asema tulee väärään paikkaan. Että se pitäisi olla lähempänä Pasilaa

J: Niin, onhan päärautatieasema vähän sellainen tasku, kun siinä on vettä molemmilla puolilla. Sitä ei ole mahdollista laajentaa, it is what it is.

S: Toi sama esimerkki on tapahtunut monessa kaupungissa. Jos tekee päättyvän aseman, niin siitä tulee umpikuja. Mutta takaisin tarinaan… Mulla oli todella paljon tavaraa mukana. Mulla oli reppu täynnä kaikenmaailman kameraa. Mulle oli tosi tärkeetä silloin dokumentoida ympärillä olevaa maailmaa… joku kymmenen eri kameraa, eihän siinä mitään järkeä, kun yhdelläkin pärjää. Sä tulit hakemaan mua himasta ja sit sä sanoit Olgalle, että toivottavasti me ei kärvennytä, että tsiigaa viimeisen kerran tän jäbän naamaa (naurua)…. Kelasin, kun kiivettiin ylös, että tossa on joku 25 000 wolttia yläpuolella. Se oli ehkä ainut, mikä mua stressasi koko hommassa.

J: Mut se piuhahan menee aika korkealla ja esimerkiksi ne autotkin on korkeammalla kuin sinä. Siinä on siis sitä nuppia, mihin se sähkäri voi tulla, aina korkeammalla kuin ite. Ja mehän oltiin varmuuden vuoksi aika kyyryssä koko matka.  Hyvinhän se meni se kiipeily, aika oppikirjan mukaan. Mentiin raput alas oikeaan aikaan ja samantien hypättiin kyytiin. Mä taisin mennä eka ja otin sun kamat vastaan ja sit sä tulit perästä.

S: Joo, niin se meni. Tosi hienoa, että se meni ykkösellä. Oli muistaakseni tiistai, tarkoituksena oli olla Sodankylässä torstaina.

J: Joo, se paikka voi palaa aika helposti, jos ne äkkää ja alkaa epäilemään jotain.

S: Mä muistan se mun reppu oli tosi painava kun kiivettiin ylös. Me mentiin autojen väliin… mä katoin noita videoita itseasiassa pari päivää sitten. Me vaan maataan se alkumatka, kunnes päästään kaupungista pois. Junahan lähti k-linjalle. Siinähän on aika isoja keskuksia siinä välillä, meidän piti olla piilossa aika paljon.

J: Pysähtyiköhän se Hämeenlinnassa? Joo, mutta Tampereella vasta ne alko lastaamaan lisää autoja… nehän ajelutti meitä jonnekin ratapihalle kun ne laittoi peräpään letkan väliin uusia vaunuja. Niiden piti siirtää meidän takimmaisin vaunu. Silloin me oltiin vähän, että mitähän oikein tapahtuu. Vähän jännitti, että onkohan ne jo purkamassa meidän päätä siinä vaiheessa.

S: Se oli jännä, että ne pisti sinne väliin niitä autoja, että me oltiin koko ajan se viimeinen. Se oli hauska, että koko ajan näki sieltä laverilta, Suomen luonnon ja kaiken. Oli kesäkuu, eka tai toka viikko.

J: Joo, ihan alkupäätä, oli valoisimmillaan mut sitten oli aika vilakka. Aurinko kävi vähän horisontissa jossain siinä Tampereen kohdalla ja sen jälkeen se alkoi taas nousemaan. Twilight zone tapahtui Pirkanmaalla. Aurinkohan paistoi koko matkan, Riksun kohdalla tuli vähän vettä. Me katottiin säätutkaa, että mennään jonkun rintaman läpi mut no big deal, että meillä on makuupussit, hanskat ja pipot.

S: Ja sit sulla oli se pikku-viskileka, mitä me juotiin.

J: Joo, sen lisäksi mä olin käynyt hakemassa jotain sellaisia K-kaupan tapaksia mitkä lillu jossain öljyssä ja oli ihan saakelin epäkäytännöllisiä. Mulla oli sormet liukkaat sen jälkeen. Muutenkin joku täytettyjen tomaattien syöminen oli vähän random-luksusta.

S: Meillä oli samanlaiset makuupussit ja aina kun tuli juna-asema, niin piti mennä autojen väliin. Kun päästiin Kokkolan korkeudelle niin oli vaan landea… se pelto ja kaikki se usva mitä siellä oli.

J: Joo, sellainen hallausva.

S: Sehän kesti joku yhdeksän tuntia jolloin me sitten loppujen lopuksi päädyttiin Ouluun.

J: Meidänhän piti mennä Rovaniemelle asti, mutta meidän vaunu tyhjennettiin ja se työntekijä tuli sinne. Sä olit unessa ja mä olin sellaisessa koiranunessa, josta mä havahduin siihen, että tänne kävelee joku äijä. Se oli varmaan aika pihalla, ei olis voinut ikinä uskoa näkevänsä jotain tyyppejä … ainut mitä se sanoi oli, että: “mitäs täällä nukutaan?”.

S: Ja muistatko sä ne perheet, jotka tuli hakemaan niitä autoja ja katto meitä ihan ihmeissään. Mä kävelin ensinnäkin villasukat jalassa sieltä pois.

J: Siitähän meni sellainen ramppi, ettei meidän tarttenu enää kiipeillä vaan me vaan käveltiin pois sieltä. Sellaista Valentin Kononen -kävelyä, suuntana keskusta. Meillähän oli se meidän linkkihenkilö, jolle me oltiin soitettu, että jos jotain tapahtuu, niin älä ihmettele, jos tullaan soittamaan ovikelloa. Kello oli jotain puoli kahdeksan tai seitsemän, kun mentiin pimpottelemaan.

S: Mä kävelin tosi kauan ne villasukat jalassa, kun en viittinyt laittaa niitä kenkiä jalkaan, jos se VR:n tyyppi tulee meidän perään tai jotain. Jossain keskustan kohdalla me haettiin kahvit ja sit mä sain vihdoinkin kengät jalkaan. Mä olin niinku ihan tukka pystyssä. Niin mehän vietettiin Oulussa pari päivää.

J: Joo, ja sitten me jatkettiin kimppakyydillä ja liftaamalla.

S: En mä vieläkään rikas oo, mutta toi oli sitä aikaa, kun ei ollut rahaa. Me maksettiin viisi euroa Sodankylään.

J: Totta. Se on osa sitä kauneutta. Mä ainakin itse tykkäsin släckkää kaikki kesät, että tuilla ja opintolainalla mäkin elin. Piti etsiä se väylä, miten voi tehdä jotain ja se raha ei sinänsä ollut ongelma. Oli enemmänkin, että aika kompensoi rahattomuuden. Oli varaa säätää. Oli aikaa kuljailla ja kikkailla enemmän. Ei ollut dedlaineja tai että pitäisi olla yhdessä paikassa tiettyyn aikaan tapaamassa jotain tyyppiä tai muuten mogaa, saa potkut tai menettää jonkun tsäänssin. Se oli vaan sellaista, että katotaan nyt mitä tässä keksisi. Oli sellainen intuitio, että kyllä tästä jotain saa aikaiseksi, johonkin tää kuitenkin liittyy, mutta ei mietitä sitä vielä. Että otetaan vähän talteen jotain videota, kuvaa tai muistelointia ja jotain tän tyyppistä. Ja katotaan, jos tän momentin voi purkittaa ja sen purkin voi aukaista jossain vaiheessa, että kukkuu, tällaista tapahtui tässä paikassa tähän aikaan. Mites nykyään? Itsehän sä enemmän nykyään kulutat sitä Pasilan plätformia. Onko se edelleenkin sellainen haamualakerta se laiturin katettu osio?

S: On. Siellähän vuotaa katosta vettä, siitä Pasilan sillasta. Ei ne jaksa tehdä sille mitään tällä hetkellä, sillä se uudistetaan. Ei siellä edes käy ketään siellä toisessa päässä. Eikä kukaan käytä edes niitä rappusiakaan, että se on enemmän sitä liukuporrasmeininkiä. Ihmiset ei mee sinne, eteläpääty on tosi autio. Eikä junat pysähdy edes sinne asti. Se on vaan täynnä roskaa.

J: Ja sitten sinne on tullut pitkäikäisempiä graffiteja. Jengi on käynyt pieteetillä duunamassa, eikä niitä oo putsattu vaikka kuitenkin puhutaan juna-asemasta. Mikä on vähän niinku törkeä murtuma virallisessa kilvessä. Se kohta on vähän niinkuin unohdettu kokonaan, vaikka joka ikinen juna Suomessa ajaa sen haamukujan läpi.

S: Nykyään siellä on yksi pallokamera, mikä pyörii siellä päädyssä. Se mikä kauhistuttaa mua tulevaisuudessa, on se, että se uusi asema tulee olemaan tosi kliini. Täynnä vaan turvakameroita, partioita ja puhdasta pintaa. Se tehdään niin, että ihmiset pystyy menemään vain yhtä reittiä junaan ja pois. Siis Pasilan asemaan rakennetaan lisäkerroksia ja se yhdistyy siihen ostoskeskus Triplaan. Se koko alue muuntautuu seuraavan kuuden vuoden aikana tosi radikaalisti. Nyt siellä on vielä hieno haahuilla siellä asemalla. Sä pystyt vielä eksymään siellä ja mennä epäpaikkoihin.

J: Vaikkei me sitä silloin kauheasti mietitty ja tää on tällaista jälkiromantisointia ja merkitysten etsimistä, mut tää junahyppy siellä haamukujalla loi meidän kannalta kipinää siihen paikkaan. Me aktivoitiin se paikka pikku-kikkailulla hetkeksi. Jos se olisi sellainen posliininen pallokameroilla valvottu paikka, niin eihän siellä voi tehdä tollaisia häröjuttuja. Koko paikan epämääräisyys mahdollisti tän teon.

Palaa alkuun

Kiljufestarit

S: Kaikkalta se on epämääräinen paikka, ne välikalliotkin siellä. Siinä, missä rata jakautuu Rantaradalle ja K-linjalle. Se on yks hienoimmista alueista Helsingissä, kun kiipeää sinne ylös ja tsiigaa, miten sieltä levittäytyy Pasila ja miten sieltä näkee keskustaan asti. Sitähän me kelattiin silloin, kun sulla tuli se idea tuoda Espoon Olarissa ja Oulun metsissä jo perinteeksi muodustunut kiljufestarit Helsinkiin

J: Joo, panoraama, Mooseken kukkula, jossa voi vetää kunnon kymmenen käskyn taulut.

S: Se on hämmentävää, miten se on jäänyt siihen keskelle.

J: Random-tuomionvuori, jonka huipulla on betonistage. Se kirkuu jotain tekemistä sinne. Kaikki sinne näkee, mutta kukaan ei sinne älyä kattoa. Ja junaradan läheisyys toimii hyvänä telkkarina, koko ajan vähän jotain tapahtuu, jotain katseltavaa.

S: Se tila on korkealla ja näkyvissä, mutta samaan aikaan monikaan ei ole käynyt siellä kalliolla.

J: Vaikka sisäänpääsykin on ihan lastenleikkiä. Senkun vaan harppaa rauta-aidan yli, niin sä oot jo siellä. Se on ehkä aidattu, mutta ne aidat on revitty auki. Siinä menee sellainen norsun mentävä reikä, mitä ei ole koskaan korjattu.

S: Oon käynyt kuvaamassa sen mestan jälkikäteen ja oon kelannut, että kuka ideoi mestat “siistin näköisiksi” Tyyliin kenen idea on ollut sahata se kukkula skandinaavisen geometriseksi?

J: Mut tosiaan se kiljufestailäppä oli suora lainaus siitä, mitä kaverit Oulussa teki, eli ihan vaan sellaista get togetheriä. Mut miten se Helsingissä erosi siitä, mitä Oulussa, oli että, Oulussa se järjestettiin aina metsässä, mutta Helsingissä sama idea tuntui luontevammalta viedä keskeisemmälle paikalle, missä voi reuhata niin paljon kuin sielu sietää. Ilman, että se ketään häiritsisi mutta siten, että se on kuitenkin törkeän lähellä. Ja helppo pääsy alueelle mahdollistaa sen, että sinne tulisi mahdollisimman paljon porukkaa.

S: Muistatsä sen illan? Silloin sato vettä ihan sairaasti.

J: Joo! Sehän oli paskin aika sään puolesta. Onneksi siellä oli se betoninen lava. Kaikki sulloutui sinne lavan alle. Aika hyvä mäihä, että siellä oli sellaista infraa, jonka alle pääsi sateensuojaan.

S: Jälkeenpäin kun katsoo niitä kuvia, miten jengi jaksoi olla siellä. Kaikki oli ihan sateen kastelemia.

J: Suurimmalle osalle osanottajista se alue oli tuttu. Se oli spray-pääkallopaikka. Jengi oli käynyt maalaamassa, juomassa bisseä ja fiilistelemässä siellä. Muttei siellä aiemmin ollut mitään sovittua tapaamista, mikä keskittyisi kiljunjuontiin.

S: Mulla oli silloin käymässä Yhdysvalloista viisi frendiä. Mä selitin niille, että mennään bileisiin, jossa on kotitekoista viinintyylistä juomaa, moonshineä. Mä kuvailin sen paikan, että siitä menee junat ympäriltä ja paljon tulossa jengiä, että mennään ihmeessä. Nekin oli ihan fiiliksissä siitä ja ihan ihmeissään suomalaisten meiningistä.

J: Ne on kyllä tullut sellaisena päivänä, että sai aikamoisen mielikuvan siitä, että mitä täällä oikein tapahtuu. Eiks ne ollut kuitenkin aika särmiä tyyppejä? Saattoi meinaa tulla vähän jokerina niille se toiminta. Siinä oli ainakin joku triathlonisti mukana.

S: Sehän oli se, joka eniten joi sitä.

J: Kun on jälkeenpäin kattonut niitä kuvia, niin on hirveesti kaikkia tyyppejä, jota ei silloin vielä tuntenut. Mut nykyään on sillai, että kato, toikin oli tuolla. Tavallaan tietyt naamat alkoivat tulemaan tutuiksi, alkoi muodostumaan sellainen random-porukka. Myöhemmin on saanut nimet niille naamoille ja lisäksi persoona on tullut tutuksi. Se on ehkä ollut sellainen kokoontumisajo sellaiselle tietylle varjossa liikkuvalle porukalle jota näkee siellä sun täällä. Mutta tää oli tällainen kutsuhuuto, että tulkaas tänne kallioille kukkuloille, niin tehdääs tällainen väkivahvuuslaskenta.

S: Osaan mä törmään, osaa ei nää niinkään paljoa. Vaikka ei olis hyväkään kaveri, eikä liikkuis niinkään samoissa porukoissa, ne on kuitenkin saman henkisiä ja käy samoissa tapahtumissa.

J: Huvittavaa, että nää kaksi kiljufestaria on järjestetty tämmöiselle käymisalueelle. Nykyään käymisreaktio on nyt päätynyt siihen pisteeseen, että sakka on laskeutunut pohjalle ja koko pöntön litku on kirkastunut ja suunnitelmat selkeytynyt ja siellä on jättimäiset työmaat molemmissa. Sinne on tulossa tornitaloja ja uutta aluekeskusta. Toisin sanottuna Kalasatamassa Redi.fi puuhaa uutta asuinaluetta ja Pasilassa YIT rakennuttaa uutta Tripla-nimistä keskustaa. Nää oli tämmöisiä vähän niinku joutsenlauluja jollekin uudelle tapahtumalle. Low-lifen viimeinen kuolonkorina, ennen kuin alkaa high-life. Räyhähenget käy vähän myrkyttämässä maata, ennen kuin siihen aletaan rakentamaan jotain uutta.

S: Itse on miettinyt jälkeenpäin, kun on tehnyt paikkasidonnaisia, voidaan sanoa performatiivisia tapahtumia, mihin kokosi jengiä….

J: Emmä tiedä onko ne kauhean performatiivisia, koska se on vaan sattumaa. Ei sitä oo kauheesti suunniteltu esityksellisyyttä. Enemmänkin sellainen happening, jos miettii noita termejä. Järjestää jotain, ja katsoo, mitä tapahtuu.

S: …ja sit miettii, mitä järkeä siinä on. Mutta niistä illoista on jäänyt hyviä muistoja. Mä tein vielä syksyllä viimeisen oikaisureitin siitä Pasilan alueelta. Mä halusin kattoa, että miltä Pasilan asema ja iso aukiotila näyttää. Mä upposin sellaiseen paalumonttuun, kurassa reisiin asti. Mä päätin, että tää on viimeinen kerta kun mä koskaan enää meen tästä. Sit muisti noi kiljufestarit ja muut. Ja sit sama kun menee metrolla itäänpäin ja näkee sen Kalasataman alueen… siitä on kaivettu se kallio pois, missä oli silloin se kiljufestari. Se on vaan yksi iso monttu.

J: Ei mikään monttu, vaan tyhjiö. Siis sellainen ihan saakelin iso! Siis sinne voisi upottaa koko Lahden kantaväestön. Joukkohauta.

S: Hauta menee syvälle alas, siellä on joku 100 metriä pudotusta. Ja kelaa, tossa oli joskus kallio, jossa on ollut kiljufestarit. Ja nyt siihen rakennetaan jotain himmeetä ostoskompleksia. Hämmentävää. Mulla on suuri ihmetys, että miten ihmisiä riittää noihin mestoihin. Onko ne jossain vaiheessa autioita ostoskeskuksia ja tiloja? Kaksi tollaista isoa mestaa tulossa…

J: Riittääkö Suomessa tyhjää päätä niin paljon, että ne kaikki haluaa kerääntyä sinne kumistelemaan niiden onttoja kalloja toisiinsa? Ja vähän ostelee?

S: Jotenkin tuntuu, että kaikki ostaa nykyään kaiken netistä ja ovat ihan tilauspäissään. Että nyt mä tilaan tota ja tätä.

J: Niin, sä puhuitkin siitä, että nää ostarit kuullostaa nyt jo vanhentuneilta ideoilta.

S: Mutta sitten niitä kuitenkin nousee ympäri maata koko ajan. Ja Helsingissä Kalasataman ja Pasilan väli ei ole kauhean iso. Kokoontuminen yhdistää ihmisiä. Mä en oo koskaan ymmärtänyt sitä, että lähdetään lauantaina tai sunnuntaina ostoskeskukseen hengailemaan.

J: Se on sellaista ohjelmoitua hauskaa. Siellä on kaikki saman katon alla. Kaikki vaihtoehdot ja mahdollisuudet sopivan kiillotettuina, ei tarvi empiä. Voi kävellä keskelle sitä tilaa ja katsoa panoraamana, että mikä näistä houkutuksista aktivoi mua.

S: Se on kanssa mielenkiintoista, että minkälainen visio noista luodaan. Se mielikuva noista paikoista, kun seuraa noita rakennustyömaita. Netistäkin sä pystyt näkemään, että mitä tähän on tulossa.

J: Loppuun asti se suunnittelu siitä luo entistä enemmän komforttia, että tämmöinen tää tulee olemaan täsmälleen. Koko havainnekuva ideaalisuudesta alkaa olemaan oma esteettinen lajinsa, ettei ole varjoja, ei ole pilvistä, ihmisiä hymyilyttää, se on meikattu mielikuva siitä, miltä maailma kuuluu näyttää. Sehän on tietyn porukan rakentama illuusio. Näytetään loppumaailmalle, että tältä tän hyvinvoinnin pitäisi näyttää. Eihän siinä ole mitään järkeä, että promille väestöstä päättää, että miltä näyttää hyvinvointi. Jos katsoo tulevien projektien havainnekuvia, renderöintejä yms. niin eihän mikään näytä siltä, paitsi Pohjois-Korea.

S: Tuli mieleen nämä Redit ja Triplat, kun asuu itse tässä vanhassa VR:n talossa ja ympärille on tullut noita uusia taloja. Kävin heittää kaverille muuttokamoja… siellä ei ollut yhtäkään virhettä siinä asunnossa. Se on rakennettu kuukausi sitten valmiiksi… joskus ala-ylä-asteella potkittiin seiniin viivoja kengillä. Mulle tuli sellainen olotila, että tää on liian kliini, mua alkoi pelottaa se tila. Mä en vaan viihdy puhtaassa tilassa.

J: Heti tekee mieli potkaista viiva sinne seinään, jättää joku merkki. Pikku tervehenkinen vandalismi, että sinne tulee se vieraskirja, että joku täällä on sentään käynyt.

S: Muokkaantuukohan Redi ja Tripla tulevaisuudessa tervehenkisen vandalismin ja seinään potkijoiden toimesta?

J: Ola Kolehmaisella oli valokuvia todella herkullisista arkkitehtonisista paketeista, mutta sitten sen fokus on siinä, että on joku kaakelirivi ja sit sieltä puskee yksinäinen taimi liitoskohdasta. Siinä näkyy sellainen spiritti, että vaikka sä kuinka yrität luoda järjestystä, niin se on tuomittu epäonnistumaan. Sitä voi ylläpitää ainoastaan väkisin.

Palaa alkuun

Turun toimisto

S: Esimerkiksi Turussa se lähiö missä mä asuin 20 vuotta, niin ihmiset käyttivät oikaisureittejä lähiön sisällä. Nyt kun mä oon käynyt siellä 10 vuotta myöhemmin, näihin reiteille on tullut asvaltit. Eli ihmiset ovat päättäneet sen, mikä on järkevin reitti. Siellä on esimerkiksi rakennettu alikulkutunneli yhteen kohtaan josta ihmiset menivät aina moottoritien yli. Eli näinkin päin se voi toimia.

J: Kansalaiset äänestävät jaloillaan.

S: Noi on tollaisia asioita, joita sä et voi suunnitteluvaiheessa miettiä.

J: Vasta kun se alkaa, niin sä tajuut, että toimiiko se vai eikö. Kaikesta mistä me keskustellaan, niin juna ajaa vierestä. Jos tästä meidän keskustelusta tehtäisiin äänikirja, niin “when you hear the following sound”, niin kuuluisi junan ohitusääni. Seuraava sivu voisi olla Turku. Muistan sun puhuneen siitä juna-asemalle rakennettavasta uudesta kompleksista.

S: Joo siihen Logomon taakse nousee uusi asuinkeskus nimeltään Fabriikki. Siinä on ollut entinen junien korjauspaikka 2002 asti, jonka jälkeen se on ollut satunnaisessa käytössä. Siinä romutettiin parin vuoden ajan sinisiä pitkänmatkanjunia, ja siihen syntyi niiden hautausmaa. Sähän olit silloin ekalla reissulla mukana, kun piti mennä kaverin luokse yöksi ja viihtyä Turussa viikonloppuna, mutta me ei saatukkaan mitään yömestaa, niin sithän me mentiin sinne junaan nukkumaan. Ja siitä sitten tulle mulle parin kesän ajaksi hengailupaikka. Mä en enää mennytkään vanhemmille tai frendeille yöksi, vaan mä viihdyin niissä junissa. Niissä pystyi nukkumaan ja seuraamaan kaupungin sykettä. Tosi romanttinen paikka. Varsinkin se reissu, kun oli Pekkakin mukana. Meillä oli tarkoitus hypätä siihen tavarajunan kyytiin. Siinä oli jotenkin lämminhenkinen meininki. Käytiin siinä bensa-asemalla hakemassa eväitä ja ykköskaljaa ja katseltiin niiltä pehemeiltä penkeiltä Turkua. Se alue on jäänyt mun mieleen. Autioitunut, ei liiku ketään muuta, radat kasvanut umpeen koivuja, melkein jo metsää, se on välitilassa.

J: Joo, tosi keskeinen. Se on hyvä toimisto.

S: Se toimisto toimi mulle sellaisena aikataskuna ja liminaalitilana, koska se juna muuttuu joksikin muuksi, eli junasta toimistoksi. Toimistoksi, jossa pystyi järjestelemään omia päänsisäisiä tiedostojaan. Siitä syntyi suojapaikka mulle sen parin kesän ajaksi ja siellä pystyi tekee erilaisia riittejä, oli kyseessä sitten se, että me syötiin siellä jotain leipäsiä tai hengattiin kaupungin ytimessä. Välillä käytiin keskustassa ja pyörittiin siinä alueella. Mä jaoin sen junan erilaisiin sektioihin, et siellä oli tietyt penkit missä nukuttiin ja osassa oli jotain tavaroita. Sitten kun tajusi, että se juna on mennyt varmaan Suomen kaikki rataosuudet, niin siitä tuli sellainen jännä olotila, että tää juna on nähnyt monia eri kaupunkeja ja kuullut ihmisten tarinoita monelta eri vuosikymmenellä. Nyt se juna on tullut pääteasemalleen ja se on lahoamispisteessä. Huoltolaatikoista löytyi sellasia pieniä reissuvihkoja missä on 90-luvulle asti korjausmerkintöjä ja 2000-luvulla alkoi tulla merkintöjä, että eikö tää joutaisi kaatopaikalle tää romu. Sitten siellä oli joku allekirjoitus tyyliin jostain Seinäjoelta. Musta tuli tavallaan kesäerakko, joka kelaili asioita tässä pyhätössä. Mä olin keskellä Turkua, mut mä en ollu tavallaan missään tilassa. Mä olin irti siitä itse kaupungista, mä en ollu kenenkään tutun luona…se on ehkä vähän eri kun sulle, koska se on mun kotikaupunki. Mä pystyin siellä olemaan kadoksissa ja siitä mulle tuli ajatuksia siihen, et mä aika usein pyrin sellaseen katoamispisteeseen. Mä voisin olla jossain tilassa missä mä en ole saatavilla tai mä en pysty seuraamaan ajankohtasia asioita.

J: Niin sellanen deprivaatiokammio

S: Just sellainen kammio tai toimisto.

J: Sä puhuit tosta katoamisesta ja toimisto on niinku vähän sellanen kammio, että haluaa olla ulottumattomissa tai kadoksissa.Tää oli itseasiassa mulle sellanen tärkee juttu… teini-iässä niinku ensimmäistä kertaa tunsi tän tunteen. Sehän on sellanen aika jolloin ei oikeestaan osaa vielä kuvailla omia tuntemuksia. Kun sä et voi vielä 16-17 vuotiaana mennä baariin viikonloppuisin, mut sitten ei malta jäädä himaankaan, niin mul on siitä ainakin todella vahva muistikuva, että mä oon hengannu jossain koulun pihalla joskus talvipakkasella, ympärillä pakokaasun likaamia lumikinoksia. Sitten sitä hengataan muiden nuorten kanssa ja yrittää sählää ja säätää esim. jonkun hakemaan alkoholia. Sitä viettää aikaansa jossain leikkikentällä, parkkihallissa tai ihan missä tahansa. Sellaista suunnittelemattomuutta ja ei oikeen tiedä mitä sitä oikein pitäisi tehdä. Se on myös sitä aikaa, että tekee jotain ilkivaltaa, on joutilaana ja haluaa jotain jännittävyyttä. Ei varsinaisesti kiinnosta mitkään harrastustoimet fudikset sun muut… Ei oo mitään semmoista intohimoa mihinkään niinku tietokoneen pelaamiseen sun muuhun. Tietenkin teki noita asioita, mutta oli kuitenkin paljon sellasta joutoaikaa mitä ylipäänsä halusi pitää joutoaikana. Meni vaan satunnaisiin paikkoihin pyörimään, jotenkin sellanen tosi ambivalentti tunnelma. Mä luin ton Charles Burnsin sarjakuvaromaanin, “Black Hole”, mikä kertoo tämmöisestä puberteetti-iästä ja sellasesta vieraantumisesta, seksin pelosta ja pelko siitä, että susta tulee epäsuosittu. Sen lisäksi romaanin keskeisiä elementtejä olivat metsässä kaljoittelu, pilvenpoltto ja semmoinen ihme släkkäys ja outcast -meininki. Kirja kertoo kuvitteellisesta tarttuvasta sairaudesta mikä ei aiheuta tuskaa tai kuolemaa. Sen sijaan nuorille kasvaa sellaisia pieniä epämuodostumia, jokaiselle erilaisen joka sitten leimaa osan siitä nuorisosta, että niistä tulee sellaisia hylkiöitä. Osa siitä porukasta muuttaa metsään ja ne syö siellä vaan jotain roskaruokaa, polttaa nuotiota ja juo vodkaa. Ne pyrkii pysymään poissa yhteiskunnasta, niin mulle tuli mieleen se, että tossa on niin allegoria a la kiljufestivaali. Tyyppejä jotka hengaa metsässä, sen takia, että niillä on joku sairaus ja ne ei sovellu enää… se on sellanen kosmeetinen ongelma, että niille tulee esimerkiksi paiseita naamaan, kasvaa tuntosarvet tai ihan mitä tahansa mistä heti näkee, että yök, noi on tartutettu. Se on mun mielestä hieno symboli siinä kirjassa: tavallaan se tauti mikä erottaa sut tollasessa herkässä iässä. Ihmiset näyttää erilaisilta.  Oma hinku mennä jonnekin sillan alle, tunneleihin ja tommosiin ihme paikkoihin. Se on sellaista romanttista graffitielämää, mutta mulle myös vähän niinkuin teini-iän jatke. Siitä ajasta jäänyt päälle sellainen sopeutumattomuusfiilistely. En mä koe olevani mikään ytimiin asti reunallaeläjä, mutta mulla on selkeesti sellanen paikka sille, että on pakko päästä noihin mestoihin. Ehkä sitä kautta tulee sellainen niinku muukalaisfiilis.

S: Itsekin on ymmärtänyt, ettei se ei ole iästä kiinni…se fiilis ei vaan yksinkertaisesti mene ohi.

J: Monet saa varmaan muuta ajateltavaa, mut välillä tuntuu, ettei muuta ajattelekaan kuin sitä muukalaisuutta. Aivan kuten Revs tai joku muu, ketkä tuntee sitä tunnetta 24/7, eikä voi sille mitään. Se voi olla myös niille kirouskin.

S: Itse fiilistelee aika usein sellaisia tyyppejä kenellä on se yksi juttu mihin ne keskittyy täysin. Se on mielenkiintoista ajatella, että missä vaiheessa se menee pakkomielteeksi. Itelläänkin on välillä ollu sellanen olo, että on ollu jonkinlainen hinku tehdä joku juttu tai päästä jonnekin. Jengi kysyy, et miks sä et voi vaan luovuttaa. Sitten tajuaa, et on vielä tyyppejä, jotka tekee sitä viel kovempaa 100km lasissa. Esimerkiksi silloin kun rakennettiin sitä saunaa sinne Länsiväylän varteen, niin oli tärkeää, että oli ne pari tyyppiä, jotka teki sitä hommaa täysillä.

Palaa alkuun

Sauna

J: Tosiaan me rakennettiin se sauna Länsiväylän ja Hietsun hautausmaan välissä. Siihen jäi sellainen rantakaistale missä ei ollut mitään muuta kuin kodittomien hökkeleitä.

S: Siis nykyinen ns. “virkistysalue”.

J: Eli puistonpenkki. Se oli kyllä aika ironinen stoori. Äijät hiessä rakentaa viimeisen päälle olevan saunan, jossa on panoraama-ikkunat, Upon kiuas, kauniisti maalattu mökki ynnä muuta. Helsingin kaupunki löytää sen jonka johdosta koko höskä katoaa jälkiä jättämättä ja tilalle tulee puistonpenkki.

S: Se on tosi makee se puistonpenkki. Se on tavallaan muistomonumentti, että “tässä se sauna oli”. Sä voit katsoa merenrantaa missä uitiin aiemmin nakuna. Ja selkäpuolella menee Länsiväylä.

J: Sitten se puistonpenkki on vielä sellainen anti-koditon -penkki, jossa ei pysty edes maata. Siinä on kaide kultaisessa leikkauksessa. yksi voi istua kaiteen toisella puolella ja toiselle puolelle mahtuu kolme. Ja se on ainut penkki siellä. Se on tosi lakonisen romanttinen. Siihen kun istahtaa katsomaan merta, niin sä oot niin kuin vaeltaja Caspar David Friedrichin maalauksesta.

S: Ja siinä veden vallassa olleen yhdystunnelin kohdalla on nyt kunnon tie ja katuvalot. Eikä sitä tietä käytä koskaan kukaan. Se tie ei oikein johda mihinkään.

J: Sehän on vähän niinkuin rantareitti, pyöräilyreitti. Kyllähän siitä pääsee rantaa pitkin pitkälle, virkistysreitti. Sillä on syy olla olemassa, mutta kaikki on raivattu sen reitin tieltä. Se alue on kumitettu. Me raksattiin sitä saunaa kaksi kuukautta ja kuukauden se sai siinä olla. Aika laiskasti sitä raksatiin, kun porukalla oli muutakin kiireitä.

S: Eikä ollut sitä rahaakaan.

J: Toisella puolella Länsiväylää oli se helvetinmoinen raksa. Mehän roudattiin saunan piippua myöten ilmaiseksi kamaa sieltä. Kakkosnelosta tuli otettua omin luvin monen monen puun edestä. Mutta kummasti se Ruoholahden ranta-alue siihen rakentui vaikka pari kakkosnelosta puuttuikin. Eiköhän ne oo laskenut ne hävikkiin, että jotkut hiipparit sieltä kuitenkin käy jotain hakemassa.

S: Muistatsä ne ekat löylyt?

J: Joo! Häkälöylyt ovat hamam-mukavuutta siihen verrattuna, koska en oo ennen vetänyt maalilöylyjä.

S: Joo, himmee käry!

J: Koko piippu oli sisältä maalattu jollain lyijymaaleilla ja sitten tokkurassa potee sitä ekaa löylyä, että huhuh, uskaltaakohan tänne ketään kutsua. Onneksi ne maalit paloi pois saman tien, niin se oli sen jälkeen ihan ookoo. Jengi kyllä viihtyi ihan hyvin. Ilmanvaihto pelasi hyvin, koska rakennuksen lopputluos oli sen verran emmentaalinen, että ilma kiersi väkisinkin.

S: Se meni tosi hyvin se idea, että kaivetaan eurolavat sinne alle, että ilma kiertäisi. Se saunan sydän tosin hajosi siitä piipusta, kun se oli liian raskas. Se piippu putosi sinne pesään.

J: Lämpölaajeneminen taisi tiputtaa sen.

S: Sittenhän siitä tuli savusauna.

J: Oli se vähän hasardi, mutta ei se kovin pitkäikäinen ollutkaan. Huvittavaa, että kaikki nää jutut mistä me ollaan puhuttu, niin on jäänyt jonkun kehityksen alle.

S: On ne jotka päättävät näistä tiloista ja sitten ovat vaihtoehtoiset omalla tavallaan toimijat. Moni ihminen ei käytä kaupinkitilaa hyödykseen, enkä mä sitä vaadikkaan.

J: Kaippa se on vähän luonnekysymys. Ei moni pysty nauttimaan tommoisesta. Se vaatii kuitenkin marinoitumista tiettyyn tapaan toimia. Ei sitä kylmiltään vaan voi omin lupineen tekemään asioita. Ensinnäkin se on stressaavaa. Siihen pitää tottua siihen tapaan toimia, vaihtoehtoiseen kuvakulmaan.

S: Pitää myös osata olla valmis, kun se kaupungin työntekijä, poliisi tai vartija tulee kyselemään. Monesti menee läpi kun puhuu omiaan ja on ns. “luvat”.

Palaa alkuun

Larppaus

J: Se on larppaamista, jossa sä näet fantasiamaailman siinä ympäristössä. Jos sä näet jonkun urbaanin raunion, sä et näe sitä epäonnistuneena rikkinäisenä asuinalueena, vaan kulmakivenä jollekin ulkoilmagrillille ja alat muokkaa sitä aluetta sun mielikuvituksen avulla. Alat näkemään katkoviivoja siitä, miltä pohjapiirros näyttäisi. Se vaati hieman sellaista fantasiapelaamista. Sitten tavallaan kaikki tavat toimia; mistäs me saadaan materiaalia sun muuta. Alkaa tulee sellanen knowhow siihen toimintaan ja syntyy samoamiskyky ja rangermielentila siihen, että sä alat hahmottamaan mistä saa mitäkin aikaiseksi. Sitten sulla on pelikavereita siinä hommassa, joiden kanssa sä hengaat. Sit ne alkaa oman kiinnostuksensa mukaan osanottamaan. Jos sä järkkäät tollaiselle joutomaalle jonkun kesäjuhlan, missä sä kunnioitat jotain mäskiä, nin kyllä jengi tulee sun kanssa kunnioittamaan sitä vaikka niillä oiskin omat juomat messissä. Kyllä ne vähintään ottaa lasillisen sen takia, että pitää suorittaa tällanen initiaatioriitti, että kuuluu tähän heimoon.

S: Jokasella on oma osaamisalue. Vähän niinkuin vanhaan aikaan, jolloin ihmisillä oli ammatit ja selvät roolit yhteiskunassa. Jotkut ovat niitä pioneerihenkiä, jotka menevät tarkastelemaan mestoja ja tietää lokaatiot. Ottaa selvää mitä niissä tapahtuu ja tyyliin kellottaa ja luo aikataulut sille toiminnalle. Sit on niitä survivalisttyyppejä joilla on se osaamistaito, että voi tyyliin veistää puupalasta jonkun ratkaisevan osan johonkin.

J: Joku saattaa olla sellainen niin sanottu vankkuri, jolla on kiesi. Sit on sellasia sotilaita, eli trooppereita, jotka jeesaa. Sahaavat puuta tai ihan vaan roudaavat vanhaa rojua mestoille, mistä saa polttopuuta ja sen avulla löylyt saunaan. Sit on kylän väkeä, jotka saapuu paikalle juhlii ja niitähän riittää. Build it and people will come.

S: Sit on näitä inside-tyyppejä, ketkä saattaa olla jossain sellaisessa ammatissa, että ne pystyy lainaa työkaluja ja kertoo alueiden tapahtumista.

J: Tietäjät

S: Joo, vanhat kunnon tietäjät (naurua). Jokaisella on oma rooli, jota käyttämällä asia etenee. Siitä tulee hieno palapeli mikä kootaan pikkuhiljaa.

S: Vaikka siinä on suunnitelmallisuutta, silti kukaan ei tiedä miltä se lopputulos tulee näyttämään, mikä on mielenkiintoinen seikka mulle, koska sellanen tietty anarkian säilyminen on aina mielenkiintosempaa kuin se, että on ne kaikki suunnitelmat ihan valmiina.

J: Tottakai…jos sä tavallaan suunnittelet hirveen tarkkaan jonkun asian, niin sitten se vie siitä tekemisestä lystin. Tietenkin pitää suunnitella tietyt asiat, ettei se koko homma ole vaarallista. Esimerkiksi jollain tavarajunalla tai autojunassa matkustamisessa pitää tietää, että ylhäällä menee korkeajännite ja sitten pitää olla kellonajat tiedossa milloin ne junat menee ja mikä on rauhallinen juna. Sen junan on oltava tarpeeksi pitkä, jotta se jää sinne esimerkiksi Pasilan aseman alle sinne laiturin loppupäähän. Siinä tarvitaan sellasia sodankäynnin taitoja, sellaista tiettyä ammattimaisuutta tai kokemuksen tuomaa kykyä valmistella se asia silleen, et se tulee oikeesti onnistumaan, ettei se oo pelkästään sellaista sähläystä tai pahimmillaan jurrista koheltamista.  Mulle se larppaaminen on hyvä mielikuva. Se on epistä että asiat toimii niinkuin ne on suunniteltu. Mä tykkään luoda omia merkityksiä todellisuuden kautta. Filtteröidä se näky larppilaseilla, etsiä askelkuvioita ja koreografiaa tekemiseen. Haluaa tehdä jotain täysin hyödytöntä, idioottimaista jopa, mikä perustuu hauskuuteen ja omaan virkistystoimintaan. Miettiä keinoja sen toteuttamiseen ja siitä kautta avautuva real life -virtuaalitodellisuus. Ja sitten sellanen itsekäs syy tähän kaikkeen on se, että sä tavallaan luot sellasia tunteita ja tuntee jotain sitä kautta, että on tehnyt jotain mitä ei ehkä ole aiemmin tehtyt, tai kaikkihan on tehty ja kaikki tunteet on tunnettu. Mutta kaikki tää luo uutta sisältöä omalle elämälleen. Henkilökohtainen spektaakkeli. Kun on kuluttanut aikansa tiettyhin asioihin, tarkkaillut sekä inspiroitunut, niin tuntee olevansa vastuussa jollekin siitä, että nyt pitäisi itsekin tehdä jotain. Mun ei oo mikään pakko julistaa sitä asiaa kellekkään tai näyttää vaihtoehtoja. Mä olen sen verran individualisti sinnä hommassa, että mua kiinnostaa vaan oma tekeminen. Mun mielestä asiat vesittyy, jos sä avaat ne portit kaikille. Mä en oikeen kykene siihen, et mä kertoisin muille miten asiat pitäis tehdä ja nähdä. Sen takia joku politiikka tuntuu tosi vieraalta mulle. Mä arvostan ihmisiä jotka on idealisteja ja politiikassa, mut mä väitän et se korruptoi kanssa ihmisiä. Jos joku pyrkii tekemään jotain suuria yhteiskuntarakenteisiin liittyviä muutoksia niin ne muuttuvat siinä matkalla niin paljon, että siitä alkuperäisestä idean palosta lopputulos muuttuu sellaseksi kasimiikaksi. Mutta kun sä teet sen omaehtoisesti sun larppikavereiden kanssa, jotka on about samoilla linjoilla niin se pysyy jotenkin puhtaampana se lopputuote. Sen takia se alakulttuurisuus ja not for everyone -ajatuksen peräänkuuluttaminen on tärkeätä. Ja ehkä se viesti vaan siitä, että sit kun joku tarpeeksi tonkii sitä sun tuottamaa dataa, esimerkiksi joku joka tulee HAM-galleriaan ja kattoo sitä meidän kyhäilyä jossain Redi-Triplahiekkalaatikolla, niin ne näkee sellasen kontrastin vaan siinä, että: hyvänen aika, ennen kuin tästä oli tulossa tällainen ihmislabyrintti, niin täällähän on tapahtunut vaikka mitä vänkää. Siitä saattaa tulla ihan hauska ennen/jälkeen mikrohistoria.

Palaa alkuun

Folksankarit

S: Tällaisen toiminnan kautta syntyy mystisiä hahmoja. Mua kiinnostaa varsinkin sellaiset hahmot, joiden kanssa ei ole päässyt kosketuksiin. Sä elät tietyn mielikuvan kanssa ja toivot sen mystisyyden säilyvän. Tämä tulee varmasti sieltä graffitikulttuurista, jonka kautta mekin ollaan tavattu. Ennen internet-aikakautta sun piti mennä paikan päälle ja nähdä graffitit livenä. Sä seisoit samassa paikassa kuin se henkilö, joka oli aikaisemmin käynyt maalaamassa ne symbolit. Sä alat rakentaa sellasta palapeliä, jota kootessa sä hengität sitä paikkaa, jossa se mystinen hahmo on vieraillut; ratakiviä, sammalta hylätyn muurin päällä, noesta mustaksi värjäytyneen junatunnelin läpi kulkevaa ilmaa…

J: Kuulet huhuja ja sama tarina neljällä eri versiolla jostain tyypistä, jota sä et ole edes koskaan tavannut. Joo, tollaset satunnaiset folk-sankarit…ohikiitävät henkilöanekdoottit. Kun olen ollut reilaamassa jossain Balkanilla, niin kuulee kaikkia sellasia ihan hulluja juttuja paikallisista. Esimerkiksi yksi liikuttavimmista läpistä, mitä mä on kuullu on Sarajevolaiselta kaverilta. Se kundi tykkäsi reissata Keski-Euroopassa, mikä on kova juttu paikalliselle, kun ne tarttee viisumin ja hintataso on muutenkin toinen. Sieltä ei lähetä millään Easy jetillä tosta vaan. Joka tapauksessa, se reissasi usein kengännauhabudjetilla ja reissujensa alussa se toi ulkomailta kotiinsa yhden suuttimen, Astrofatin nimeltään. Astrofatin etu tavallisiin suuttimiin on se, että se on varta vasten suunniteltu nopeaan maalaamiseen antamalla paksua ja tasaista jälkeä spraymaalista. Tämähän on ollut silloin kultaakin kalliimpi esine Sarajevossa, koska siellä on ollut vaan rautakaupan automaaleja vakio- suuttimineen. Ne spraymaalit ei oo suunniteltu junien maalaamiseen ja siihen, että sun pitäis tehdä sun teos kymmenessä minuutissa parhaalla mahdollisella pigmenttillä. Kyseinen kaveri käytti kaksi vuotta sitä yhtä Astrofattia. Se piti sitä koko ajan kynsilakanpoistoaineessa, jotta jokaisen kerran jälkeiset maalitahrat liuoittuisi pois. Se oli kultaakin arvokkaampi se yksi suutin, koska se tarjosi ylivoimaisen etulyöntiaseman olemalla nopein kaikista ja maalaamaan paikallisia junia ns. länsistandardien mukaisesti. Sitä voi sanoa jo motivaatioksi. Ja muutenkin se meininki Balkanilla, etenkin Sarajevossa. Se oli Jugoslavian sodan aikana nostetuin alue länsimediassa. Kaupungin piiritys tarkka-ampujineen, kansanmurha ynnä muu. Tätä arvolatausta mielessä pitäen tuli fiilis, että siellä tunteet ovat todella polarisoituneita. Tapasin esimerkisi sellasen vähän rankemman lähiöjätkän, joka se söi jotain syöpälääkkeitä. Ei sillä mitään syöpää ollut, vaan se söi niitä päihdekäyttöön. Sillä oli koko ajan sellanen lasittunut katse, eikä motoriikkakaan oikein toiminut. Se käveli vähän niinkuin puujaloilla ja sil oli kokoajan huulissa sellasta kuivunutta kuolaa, ilmeisesti johtuen tästä lääkkeestä. Se oli muuten ihan messissä niin kuin kaikki muutkin, mut se oli vaan todella yössä se kundi. Se myös kutsui mut sen luokse lähiöön. Se kertoi, että sillä on joku baari siellä, missä sillä on erilaisia huoneita: Galaxy room, musta huone mihin on maalattu jotain tähtiä. Sitten on Erotic room, missä on punanen lamppu ja seinät ja siellä voi kuherrella tyttöystävän kanssa, mutta yleensä se kuulemma vaan vetää siellä käteen. Lähimmäksi tällaisia tarinoita mä oon päässyt Vaasankadulla. Se on vaan niin kiehtovaa siinä graffitikontekstissa se meininki. Mä päädyn Sarajevossa tämmöseen seurueeseen missä mä tutustun tähän kundiin hetkeksi, ennen kuin mä jatkan taas matkaa. Se jättää aika lähtemättömän vaikutuksen. Toinen tarina mitä mä kuulin liittyen sairaalaan, josta oli löydetty joku hengenvaarallinen bakteeri. Mä en tiedä mikä se bakteeri voi olla, mut joku sellainen kuitenkin mikä voi tappaa. Tästä johtuen sairaala evakuoitiin ja ilmeisesti aika vauhdilla, sillä sinne jäi kaiken maailman keskoskaapit huoneisiinsa sun muuta. Nää kundit järjesti siellä sitten laittomat teknoreivit. Kunnon essobileet ja ne roudas levarit ja mikserit sinne keskoskaappien päälle ja soitti siellä musaa. Tavallaan se ajatus siitä, että ne on bailaamassa paikassa missä on bakteerista johtuva kuolemanvaara, on mun mielestä elävä esimerkki siitä, kuinka huolettoman reunalla tää sodanjälkeinen kansa on; pidetään hauskaa, mut ei ole sellaista varausta siihen, vaan annetaan mennä.

S: Mun mielestä Suomessa pitäis olla kansalaisvelvollisuus, että jokaisen pitäis tehdä interrail-matka ja nähdä oikeesti mitä muualla Euroopassa tapahtuu, koska jotenkin tämä meidän kansan suhtautuminen ulkopuolisiin ihmisiin on jossei vihamielinen niin ainakin varauksellinen. Interrailmatkat on just sellaisia minkä kautta on oppinut tuntemaan erilaisia henkilöitä. Se on käsittämätöntä, miten sä tuut toimeen ihmisen kanssa, jota sä et oo koskaan ennen tavannut. Me päädyttiin joku kymmenen vuotta sitten Milanoon jossa meitä odotti juuri 18 vuotta täyttänyt paikallinen kontakti. Me tavattiin se juna-asemalla ja se oli jonkun tutun tutun frendi ja me päästiin sen luo yöksi. Se pyysi meidät sen kämpille meidät ja käski meidän olla tosi hiljaa, koska sen äiti oli nukkumassa. Oltiin tosi väsyneitä ja valmiita nukkumaan, koska edellinen yö oltiin yövytty pyöräkellarissa. Siinä asunnossa oli iso olohuone, jonka viereisessä huoneessa sen mutsi ilmeisesti nukkui. Me tehtiin diili rikkinäisellä englannilla, et me lähdetään kello 6 aamulla ulos, koska mutsi herää seitsemältä töihin ja se voisi säihkähtää meitä. Siellä olkkarissa se jäbä laittaa kattotuulettimen päälle, josta lähtee sellainen helikopterin drone-ääni. Se muistutti mua leffasta Ilmestyskirja nyt, jossa se päähenkilö sekoaa kännissä ja lyö peilit ja kaikki paskaksi hotellihuoneessa jossa on samanlainen tuuletin. Sit se jäbä avaa vuodesohvan ja tuo ihan hervottoman lasibongin, sellainen jossa ei oo mitään järkee, vaan se on enemmänkin vaan ihan helvetin coolin näkönen. Se asettaa sen siihen pöydälle ja lataa sen ihan täyteen. Mä kysyn: “että eikös sun mutsi nuku tossa viereisessä huoneessa?” Siihen se totesi vaan, että: “ei sillä ole mitään väliä.” Sitten se iskee telkkarin päälle ja pistää pornon pyörimään suht kovilla äänillä sekä käskee nauttia tästä kaikesta. Tämän tehtyään se menee nukkumaan omaan huoneeseensa. Siinä me kolme istuskellaan sohvalla ja ihmetellään, et mitä täällä oikein tapahtuu. Nyt jos sen mutsi heräisi…

J: Äijät lussuttaa bongii ja katsoo pornoa. Skandimuukalaiset olkkarissa.

S: Tosiaan tää kundi on tutustunut meihin kaksi tuntia aikaisemmin. Sitten se se herättää meidät ja potkii meidät ulos siinä kello 5-6 välillä. Me mennään parkkipaikalle seisoo ja on ihan sairaan kylmä kesäaamu. Seistään siinä parkkipaikalla ja nähdään kun siitä rappukäytävästä poistuu yksi ihminen. Odotellaan sitä jäbää siinä, mut se onkin unohtanut meidät sinne ulos. Me seistään siellä Milanon jossain lähiössä, kaikki meidän kamat sisällä, tunti kuluu tilannetta kiroillessa. Ei ole puhelinta, eikä mitään muutakaan. Jossain vaiheessa se jäbä tulee ulos ja sanoo, että sori, mä nukahdin. Se päästää meidät takaisin sisälle. Sitten se vie meidät sen huoneeseen ja pyytää, että me maalattaisiin sen kämpän seinät. Oteettiin omat purkit esille ja spreijattiin ne seinät. Mä oon jälkeen päin miettinyt, et onkohan se kämppä edelleen siinä kunnossa ja mitähän sen mutsi kelasi päästessään töistä kotia. On kyllä tullut nähtyä jänniä hahmoja noilla reissuilla, että se on ihan käsittämätön rikkaus. Syy, miksi mä muutin Milanoon myöhemmin joksikin aikaa, oli juuri tämän interrailmatkan takia.

J: Näillä reissuilla tuntee olonsa muukalaiseksi.

S: Mukavaa nauraa jälkeenpäin itselleen ja miettiä, miten paljon oppinut niistä tilanteista. Ja sitten se kela, että miksi mä olen tässä ja mitä mä edes teen täällä. Hukassa olemisen tunne on sellainen, joka jokaisen tulisi tuntea tasaisin aikavälein. Se on jotenkin tosi tervettä. Mä veikkaan, että ihmisten masennus, epätietoisuus ja pelko syntyy siitä kun niiden rakentama järjestelmä tilttaa hetkeksi tai kokonaan. Itsensä hukkaaminen parantaisi vastustuskykyä. Tästä päästään taas siihen, että myös kaupunkitilaa yritetään rakentaa siten, että olisi näitä Triploja ja Redejä, kontrolloituja hiekkalaatikoita. Ympäristö pureskellaan valmiiksi ja oksennetaan suoraan kaupunkilaisten suuhun.

J: Mua ei henkilökohtaiseksi edes haittaa tollaset Triplat ja Redit. Mulle ne on sellasta pysäyttämätöntä muutosta joka tuottaa mussa aika ambivalentin tunteen. Tavallaan mä kelaan, että se ei ole multa pois, koska mä pystyn elää ilman niitäkin ja löytää sellasen oman tavan luovia puolivälissä tapahtumia ja ympäristöä. Sellaisella välialueella. Kuitenkin se on mahdotonta laatottaa koko maailmaa ilman, etteikö sieltä puskisi vähän rikkaruohoa välistä.

Palaa alkuun

Ateena

S: Ja sitten siinä on sellanen ymmärrys, et kaikki on on vanhenevaa ja tulevaa rauniota. Kuten Ateena, jossa sä asuit jossain vaiheessa. Niiden alamäestä johtuen, se oli sulle varmasti aikamoinen kokemus.

J: Mä mietin sitä mun metrotunnelissa pyöräilyä. Mä yritän niinku miettiä, että mikä sen tekemisen releevanssi on. Ehkä se oli vaan sellaista psykomaantietellistä herkistelyä. Mä asuin siinä metrotunnelin vieressä ja kuljin lähes joka päivä niiden hätäuloskäyntien ohi. Jossain vaiheessa sitten uteliaisuuttani, kokeilin, että ovatko ne lukossa. Eivät olleet. Huomasin myös, että lähellä asuvilla ystävilläni oli taittopyötä. Sitten alkoi vaan yhdistelemään näitä käytännön etuja ja päätyi siihen, että pakkohan mun on tuolla tunnelissa pyöräillä. Kuitenkin sen tunnelin lattia on tasaista betonia ja liikennekin loppuu arkisin puolenyön jälkeen. Jälleen kerran graffiti on antanut rohkeutta tehdä näitä asioita ja ylipäätänsä tajuu, että miten tällaiset hommat toimii. Tällä kertaa mä en tosin maalannut graffitia sinne, vaan pyöräilin siellä. Mä hain uutta tunnelmaa siitä, pyrkimys romantisoida se paikka. Yleensä, kun sä maalaat jonnekin paikkaan, niin se kaikki fiilis ja tunnelmointi on sivuosassa, itse maalaaminen on päämotivaatio. Nyt mä halusin muuttaa sen valtasuhteen toisinpäin, kun mä jätän maalipurkit kotiin, niin mä keskityn vaan siihen tilan tunteeseen. Sit kun mä teen siellä jotain todella outoa, et mä en edes jätä sinne mitään jälkeä, vaan mä dokumentoin sen ja sit se muuttuu viel hyödyttömämmäksi se teko siellä. Sinne ei jää mitään jälkeä mun visiitistä. Näissä hommissa toki henkilökohtainen fiilis on myös suuressa roolissa. Että mä teen jotain absurdia jossain paikassa, jossa sitä ei oo kukaan ole todennäköisesti ennen tehnyt. Kun mä tallennan sen teon, niin siitä tulee simulaatio. Se lopulllinen teko siellä galleriassa on esimerkki semmosesta irrationaalisesta hauskasta, täysin hyödyttömästä jutusta, mihin näyttelyvieras voi osallistua ja saada edes promillen fiiliksen siitä, että miltä hyödytön liikunta tuntuisi.

S: Mä menin sinne 2015 alkuvuodesta ja mulla oli tiettyjä vinkkejä urbaaniin samoamiseen Ateenassa…mua kiinnosti varsinkin se Ellinikonin lentokenttä. Mä sain sulta sen mestan koordinaatit ja löysinkin perille, käytyäni ensiksi vahingossa sotilastukikohdassa, josta mut käännytettiin heti portilta takaisin. Ellinikon oli ollut vielä 2000-luvun alussa moderni laskeutumisalusta moderneille lentokoneille. Nyt kun menin sinne, niin kiitorata oli täynnä roskaa ja siellä oli boeing 747 hylättynä. Astuin sisälle lentoterminaaliin, mulle tuli vahva olotila, että tässä mestassa on jotain tuttua. Mä kiertelin pitkin toimistoja ja odotushalleja selaillen rahtikirjoja ja samalla mä yritin keksiä, että mitä tuttua tässä paikassa on; yhden siiven rakennusmateriaaleina on käytetty puuta ja vaaleata luonnonkiveä. Istuin tyhjässä terminaalissa yksinäisellä penkillä auringonlaskussa ja ihailin sitä kaikkea rappeutunutta ympärilläni.

J: Aika sellanen langolieeri.

S: Päästyäni takaisin Suomeen etsin tietoa lentokentästä ja kävi ilmi, että itäisen terminaalin on suunnitellut Eero Saarinen.

J: Se oli hauska kuriorisiteetti.

Palaa alkuun

Portti

S: Rakennukset ja paikat muuttavat jatkuvasti funktiotaan ja joihinkin edellä minittuihin paikkoihin pääsy on nykyään estetty. Esimerkiksi mä en pysty enää kokemaan sitä samaa fiilistä, jonka koin silloin istuessani yksinäisellä penkillä Ellinikonin lentoterminaalissa. Nyt sille tilalle on alkanut uusi aikakausi, joka kertoo meidän nykymaailmasta. Esimerkiksi se lentokenttä on taas ajankohtainen, koska sinne on sijoitettu tuhansia turvapaikanhakijoita. Jossain Lähi-Idässä raunioituu asuntoja, joista ihmiset muuttaa meidän raunioihin. Ei pidä pakkomielteisesti takertua fyysisiin raunioihin, koska niistä ei saa kokonaisvaltaista otetta. Toisin sanoen pitää varoa nostalgiaa.

J: Hiekkalaatikko elää ja rakennusprojektit, kuten Tripla ja redi siirtää vaan sen toiminta-alueen muualle. Se on pelin henki. Kiveä pitää pyörittää, muuten tulee sammalta, eli pitää vaihtaa taktiikkaa, lähestymistapaa tai tehdä jotain muuta. Ehkä internetiin voi lähteä kanssa samoilemaan ja tehdä siellä jotain arkeologiaa kanssa, jos tuntuu, että reaalimaailmassa portit teljetään. Johtuu se sitten siitä, että on liian vanha tai jotain sattuu, ettet sä voi enää liikkua samalla lailla. Kunhan se mieli pysyy uteliaana, niin luulisi maailmassa riittävän koluttavaa.

S: Joo, sehän on sopeutumista ja mukautumista. Ei pidä jäädä liikaa kelaa, että ennen pysty tekee sitä ja tätä…

J: On vaarallista, että jossain vaiheessa alkaa vaan niin kuin katsomaan menneisyyteen. Onhan tää meidän näyttelykin vähän niinku looking back. Mutta enemmän tämä on sellaista sadonkorjuuta. Kenttätyöskentely tulee jatkumaan tämänkin jälkeen. Meidän näyttely on vaan tällainen välinäyttö.

S: Se on myös omien voimapisteiden keräämistä. On hyvä välillä tarkastella taaksepäin ja tajuta se, et miten asiat muuttuu ja miten myös itse muuttuu ja miten paljon on oppinut. Kerännyt sitä tietoa. Jos ei koskaan kato niitä arkistoja…se on tavallaan sellanen pöytälaatikkoefekti mikä mulla on tullut valokuvauksen kanssa, että kaikki fotot on jemmassa enkä mä katso niitä koskaan. Se on sellasta arkistoa arkiston perään.

J: Se on kuitenkin aika validia kamaa, että sitä on hyvä aina välillä katsoa ja miettiä, että mitenhän tämän voisi moderoida semmoseksi kiinnostavaks kokonaisuudeksi.

S: Toi mitä sä puhuit tosta internetistä…on mielenkiintoista miten pystyy toisen ulottuvuuden kautta hahmottamaan mestoja.

J: Tietoa on helppo löytää netistä. Ei ole pakko mennä paikan päälle repimään lankkuja irti, vaan sä voit katsoa jotain boardeja sun muita ja löytää vaikka tavarajunan aikataulut.

S: Mutta vaikka sä löydät ne netistä niin sun pitää silti vielä opetella lukemaan niitä. Tää on just niitä voimapisteiden käyttöä.

J: Niillä pisteillä alkaa olemaan sellainen level kolmosen maagi.

S: Se on totta. On hieno myös nähdä tällasia guruja, jotka opettaa näitä taitoja ja ketkä paljastaa näitä juttuja. Esimerkiksi kun oltiin Jussi Kiven kirjajulkkarissa. Siinä on paljon sellasia mistä se ei ole aiemmin puhunut, mutta kuitenkaan ei kerrota ihan kaikkea jolloin ne stoorit jäävät kivasti kutkuttamaan.

J: Joo, ei taikuri paljasta temppujaan. Pitää itse ottaa selvää tai löytää hyvä mentori tai päästä jotenkin siihen porukkaan mukaan. Jos jengi alkaisi ajelee jollain Segwaylla jossain Ateenan metrotunneleissa, niin eihän se sit enää olisi sama juttu.

S: Se on jännä se raja, että missä vaiheessa asia menee ns. leimiksi, tai sellaseksi, ettei se enää kiinnosta. Mikä kokemus on itselleen arvokas ja minkä voi luokitella sellaseksi.

J: Ja se on myös ehkä sellanen taiteilijan vastuu, että miten me kerrotaan tästä asiasta. Kun me kerta halutaan kertoa omista tunnelmista, syistä ja seurauksista…vääristä sisäänkäynneistä sun muista… Sellainen niinku romanttinen ja vähän mystinen narraatio, leirinuotiofiilis, että nyt kerrotaan jänniä tarinoita, mutta älä suotta kysy yksityiskohdista, koska en vastaa.

S: Joo, semmoinen ymmärrys kärsivällisyyteen. Puhuttiin tosta instant -mentaliteetista. Kovin moni haluaa nykypäivänä kaiken heti ja nyt.

J: Nämä asiat ottavat aikansa ja sitä kautta ne onkin jotenkin arvokkaita…se lopullinen tapahtuma. Koska se ei valmistunut kolmessa minuutissa kuin joku mikroateria. Vesiperiä ja luita kädessä. Jos joka kerta ottais luutatuoinnin käteen, kun joku homma ei natsannu, niin ois kyl loppunu raajat jo kesken.

S: Se on kyllä totta. Sekin, että miten luokittelee epäonnistumisen…Niidenkin kautta tulee aina jotain outoja tilanteita, mitkä on vienyt eteenpäin seuraavaan ideaan. Se on jännä maailma miten käsittää onnistumisen ja epäonnistumisen.

J: Välillä se klisee, että prosessi muuttuu tärkeemmäksi kuin se lopputulos, pitää paikkaansa. Ellei niitä epäonnistumisia tule jatkuvasti. Varsinkin jos sä haluat esim. maalata junan. Mikä onnistuu vain silloin kun sä oot maalannut junan ja sulla on joku tallenne siitä. Silloin se on kaikkein selkein se epäonnistumisen tunne, koska jos sä et saa sitä tehtyä sitä tai sä jäät pahimmassa tapauksessa kiinni, niin kyl se ottaa päähän, koska se suunnitelma ei toteutunut. Mut sit tavallaan tällaisessa herkistelyssä kun sä meet haahuilemaan jonnekin paikkaan ja sit sun ei tarvii välttämättä tehdä siellä sen kummemmin mitään, niin se on ehkä semmoinen transsedentaalimpi versio. Ei ole sitä onnistumisen painetta, vaan sulla on erilailla aistit auki siihen ja siinä enemmän runoutta mukana. Sä vaan oot siellä ja sä katot, että miltä siellä oleminen tuntuu. Ja sit kun siitä puuttuu se graffiti, niin sä kerkeet miettimään enemmän asioita. Junaa maalatessa sun pitää olla koko ajan keskittynyt siihen junan maalaamiseen. Pitää kuunnella kaikki räsähdykset ja tarkistaa mahdollisest ongelmat, koska jos sulla on yksikin ongelma, homma jää tekemättä. Sen suunnitelman pitää olla täydellinen, ja jotta se suunnitelma pysyy täydellisenä sun pitää koko ajan olla valppaana. Ainoastaan silloin kun sä saat maalattua sen jutun, on tehtävä onnistunut. Sulla ei ole aikaa fiilistellä ja jos sä rupeet fiilistelemään, niin sä oot out of focus ja heikoin lenkki siinä iskuryhmässä.

S: Jatkuvasti pitää olla suunnitelma b, c, d.

J: Sen takia mä ainakin koen, että täässä ollaan eräänlaisia shamaaneja jotka ovat kiinnostuneita tämmöisistä extravaganza-asioista. Ja jos haluaa tehdä niistä jotain, se vaatii sen, että välillä mennessäs näihin outoihin paikkoihin, sä jätät spraypurkit kotiin.

S: Se pitää mielenkiinnon yllä. Siinä vaiheessa kun se menee sellaseksi konemaiseksi maalaamiseksi ja suorittamiseksi, niin silloin siitä häviää se kauneus.

J: Esimerkiksi silloin tämä meidän näyttely kertoisi nimenomaan graffitien maalaamisesta.

S: Se on totta joo, ei ois näitä pieniä yksityiskohtia tai isojakin yksityiskohtia mitä on tän toiminnan ympärillä.

J: Graffiti on vaan niin kuin se portti.