Onko viattomuus tyhjiön kaltainen tila, jonka luonto aina väistämättä täyttää, aikuinen ystäväni kysyi, kun yli kahdenkymmenen vuoden takainen sattumus oli tullut puheeksi ravintola Kiilan kulmapöydässä, jossa minä ja aikuinen ystäväni olemme lounastaneet koko niin kutsutun aikuisikämme, ehkä, sanoin, mutta toisaalta, jatkoin, eikö ole puhdasta sattumaa, että se välitunti tuli mainituksi, sillä emmehän me useinkaan kajoa kouluaikoihimme, yhtä hyvin olisi voinut käydä niin, ettet olisi koskaan törmännyt entiseen opettajaamme rullaportaissa, emmekä olisi päätyneet puhumaan ala-asteesta, enkä minä olisi tullut ikinä kertoneeksi välitunnista viidennen luokan lopulla, pikemminkin, aikuinen ystäväni sanoi, harhainen muistosi tuosta toukokuisesta hetkestä oli kupla, jonka puhkaminen oli vain ajan kysymys, aikuinen ystäväni jatkoi ja hymyili kuin ajatellen jotain hyvin yksityistä, hymyili ja jatkoi, sillä eihän mikään kupla kestä loputtomiin, ei, sanoin, ei kestä, mutta sittenkin, jatkoin, olisinhan saattanut kertoa ainoastaan siitä, kuinka minä ja sielunsiskoni poimimme välitunnilla voikukkia, ojanpientareella koulun rajojen ulkopuolella, olisin puhunut kevyestä tuulesta, nokkosperhosista ja sielunsiskoni paljaista olkapäistä, hänen ihonsa tuoksusta, kun me olimme vieretysten ja käsivartemme koskettivat välillä toisiaan, joskus niin kevyesti, että vain ihojemme nukka hipoi toista, eikä välitunti loppunutkaan liian aikaisin, kuten tavallisesti, vaan koulun kellojen soidessa tuntui kuin olisimme poimineet voikukkia pienen ikuisuuden, vain tämän olisin sinulle kertonut, enkä olisi ollenkaan maininnut naurulokkeja, ja silloin, sanoin, sinä olisit tuskin tullut kysyneeksi, kuinka monta naurulokin kiljahdusta mahtui pieneen ikuisuuteemme, eikä tämä pulma, jota nimitit metafyysiseksi, tämä metafyysinen pulma ei olisi askarruttanut sinua, eikä mieleesi olisi palannut oma muistosi samaiselta toukokuun lopun välitunnilta viidennellä luokalla, kun koulun kellot eivät soineet, emmekä minä ja sielunsiskoni ilmestyneet kuvaamataidon kaksoistunnin ensimmäiselle puolikkaalle, vasta toiselle me tulimme ja sinnekin myöhässä, kun kellot taas toimivat, sanoin ja luullakseni hymyilin itsekin sillä tavoin sisäänpäin kääntyneesti kuin aikuinen ystäväni hetki sitten, emmekä minä ja sielunsiskoni edes huomanneet, että meiltä oli jäänyt ensimmäinen tunti välistä, ja siitä sinä ja useat muut luokkatoverit tahdoitte meitä moittia, sillä teitä ärsytti minun ja sielunsiskoni alituinen kaksinolo ja huolimattomuus kellonaikojen suhteen, mutta opettaja vaimensi teidät alkuunsa ja komensi meidät kaksi töihin, eikä kukaan tunnin jälkeen maininnut koko asiaa, jostain syystä se vain unohtui, niin sinä selitit, melkein ärtyneesti, mutta minä en enää kuullut sinua, vaan naurulokit, veden lorinan ja tuulen suhinan, ihon iholla ja nokkosperhoset.

Teksti: Matias Riikonen, 2018

Näyttelyä on tukenut Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahasto.