Jussi Kivi: Taiteessa on oltava aina ihmeen ulottuvuus

”Ilman luontoretkiä tuskin tekisin sellaisia kuvia urbaanista ympäristöstä, joita nyt teen.”

Jussi Kiven haastattelu 3.1.2018
Haastattelijana HAMin näyttelypäällikkö Pirkko Siitari

Teoksesi liittyvät retkeilyyn. Aikaisemmin teit retkiä luontoon ja teoksesi liittyivät luontokokemuksiin ja luonnon havainnointiin. Nyt sen sijaan työskentelet urbaanissa tai puolittain urbaanissa ympäristössä, joutomailla ja kaivoksissa eli paikoissa, joissa näkyy ihmisen kosketus, usein teollisen yhteiskunnan jättämien jälkien muodossa. Mitä retkeily merkitsee sinulle ja miten siitä tuli sinulle taiteen tekemisen väline?

Lapsena olin kiinnostunut seikkailukirjallisuudesta, jossa erämaat ja metsät olivat jännittävien tapahtumien paikkoja. Isovanhempien luona katselin taidekirjoja ja yhdistin mielessäni muun muassa Gallen-Kallelan erämaamaisemat poikien seikkailukirjojen tarinoihin.

Aloitin retkeilyn 70-luvun lopulla. Etsin viimeisiä luonnonmetsien rippeitä ympäri Suomea. Kansallisromantisoidun maiseman sijaan vastaan tuli riivitty teollinen tuotantomaisema. Luonnon monimuotoisuuden tilanne oli huono ja nykyään se on moninkertaisesti pahempi. Hakkuuaukeat ja ojitetut suot, toiminnan totaalinen mittakaava, elämäntavan kääntöpuoli ja seuraukset luonnossa on koettu kantapään kautta.

Kun viettää öitä räntäsateisessa marraskuisessa metsässä, esimerkiksi jossain Kainuussa nuotion ääressä laavukankaan alla, voi myös ymmärtää hyvin ihmisen riippuvuuden luonnonresursseista. Sopivat polttopuut on löydettävä märästä metsästä ja pilkottava. Pimeä tulee kello neljä, joten osa valoisasta ajasta menee vain polttopuiden tekemiseen, ettei tarvitse istua pitkää iltaa ja yötä kylmässä ja pimeässä, ja saa ruuan lämmitettyä, joka se on tietenkin tuotu mukana. Ja nämä ovat totaalisia perustarpeita, joita urbaanissa normielämässä pidetään niin itsestään selvinä, ettei niitä edes ajatella.

Miksi hylkäsit luontoromantiikan?

Olen käynyt huomattavassa osassa suomalaisia luonnonmetsiä. Nykyään niitä on jäljellä enää pieniä saarekkeita. Suurin osa metsistä on ekologisesti köyhiä talousmetsiä eivätkä ne ole yksipuolisuudessaan kiinnostavia. Alkuperäinen idea kuivui kokoon luonnonmetsien tuhoutumisen myötä. Ymmärsin ettei alkuperäistä luontoa ole. Jos ilmastoakin jo muutetaan, miten voi olla mitään alkuperäistä luontoa missään. Se on pelkkä kuva.

Metsäretkien kokemukset ovat vaikuttaneet siihen, että käsitykseni kulttuurista on peruuttamattomasti vino. Ilman noita luontoretkiä tuskin tekisin sellaisia kuvia urbaanista ympäristöstä, joita nyt teen.

Miten löydät kaikki nämä nykyiset retkikohteesi – urbaanit tai puolittain urbaanit?

Ensin löysin niitä sattumalta, sitten etsimällä. Tutustuin myös Urban Explorers -tyyppeihin, saman mielisiin. He eivät useimmiten ole taiteilijoita, mutta harrastavat asiaa. Retkeilemme yhdessä, tapaamme ja katsomme toistemme kuvia eri paikoista.

Tutkin karttoja etukäteen, mutta esimerkiksi paikkojen historiaa enimmäkseen jälkikäteen. Tutkimusten seurauksena saatankin sitten käydä samoissa paikoissa useita kertoja.

Olet maininnut erääksi inspiraation lähteeksesi saksalaisen romantiikan. Kerrotko tarkemmin mikä tai ketkä siinä kiinnostavat?

Caspar David Friedrichin maalaukset kolahtivat nuorena. Maalausten myyttiset maisemat kiehtoivat, samoin kuin niiden laaja vaikutus erilaisiin kuvastoihin, esimerkiksi kauhu- ja scifikuvastoihin. Ja romantiikan ideana oli retkeily, esimerkiksi Friedrichin maalauksissa toistuu yksinäinen vaeltava hahmo maisemassa.

Romantiikkaan liittyy ylevän tavoittelu, sitä samaa tavoittelen itsekin. Viemäritunneli on epäpyhä ylevä. Siellä on itseään suurempien asioiden äärellä. Näkymä ja tunne ovat samoja kuin vuoren huipulla seistessä. Tähän liittyy villin ja koskemattoman ajatus, se että on asioita joihin et voi vaikuttaa. Ja siihen liittyy myös pelkoa, jota koetaan turvassa. Kuten kauhuromantiikassa koetaan turvassa jotakin pelottavaa.

Käytät useita eri tekniikoita, valokuvaat, piirrät, teet tilallisia teoksia ja kirjoitat. Meillä on HAMin kokoelmissa valokuvasarja 1980-luvulta. Osallistuit sillä Sao Paulon biennaaliin vuonna 1987. Valokuvat ovat hyvin erilaisia kuin nykyiset työsi.  Mielestäni ne kuvastavat hyvin tuon ajan postmodernia valokuvausta, jossa rakennettu tai lavastettu valokuva oli suosittua. Mitä itse ajattelet silloisista teoksista ja miten suhteesi valokuvaan on muuttunut tuon teossarjan jälkeen?

Olin melkein lopettamassa taiteen tekemisen, kun aloin tehdä niitä pienoismallikuvia. Ne syntyivät sattumalta. Minulla oli lainassa makrolinssi, jota kokeilin pienoismallifiguurin kuvaamisessa taskulampun valossa.  Innostuin tästä ja valokuvat päätyivät näyttelyihin ensin Suomeen, sitten Saksaan ja lopulta biennaaliin.  Olin kuitenkin retkeillyt jo pitkään ja minua alkoi kiinnostaa enemmän räntäsateisen metsän todellisuus kuin kyseisen lavastetun valokuvasarjan jatkaminen.

Valokuvassa minua kiinnostaa edelleen sen suhde todellisuuteen. Kaikesta kuvien maalauksellisuudesta, mielikuvituksellisuudesta ynnä muusta huolimatta, minulle valokuvan koko idea ja mielenkiinto, sen juju, on siinä että lähtökohta on nähdyssä todellisuudessa.

Maalauksellisuus, sommittelu ja valokuvien allegoriamainen kerronnallisuus, ja sen mielekkyys taiteena taas korostuu sitä vasten, että kännykkäkuvauksen myötä snapshot-valokuvia tulvii kaikkialla. Täsmennykseksi on silti todettava, etten rakenna kuvatessa asetelmia, pelkästään rajaan ja tarvittaessa valaisen. Kuvaamisen välineet ovat myös kevyet: halvemman puoleinen kamera, kevyt jalusta ja taskuun mahtuvat lamput.

Minua kiinnostaa – olipa väline mikä tahansa – valo ja vanhanaikainen maalauksellinen kompositio, kuten vaikka Mona Lisan taustalla oleva maisema ja siinä vallitseva valo. Tämä näkymä on tullut mieleeni jättömailla, ja tavoittelen töissäni usein valon tuntua. Se on tärkeä elementti ja on usein sattumasta kiinni onnistuuko se. Taiteessa on oltava aina ihmeen ulottuvuus.

Kruunuvuori – joutomaapuutarha, saastuneiden maa-ainesten poisto, hylätty naftaluolasto ja maastokohteiden uudelleen nimeäminen, 2013 © Jussi Kivi

Piirrät karttoja näkemistäsi paikoista. Mikä kartoissa kiehtoo?

Kartat ovat minulle pakkomielle. Pyrin hahmottamaan ja samalla julistamaan näkemäni paikan hienoutta. Ne ovat jälkikäteen piirrettyjä matkapäiväkirjoja.  Seikkailukirjoissa on karttoja ja vanhat kartat kiinnostavat minua.  Myös kaivoksista tehdään kaivoskarttoja. Itse asiassa pidän myös muita piirroksiani karttoina. Kun piirrän näkymän, se on tavallaan kartoittamista.

Harrastin joskus arkeologiaa ja silloin tutustuin arkeologiseen piirtämiseen. Siinä voi korostaa esineen ominaisuuksia paremmin kuin valokuvaamalla. Korostaa siis arkeologian kannalta tärkeitä asioita.  Arkeologinen piirros on eräänlainen esineen kartta. Ja itselleni esimerkiksi piirros louhoksesta on sekä kartta että maisemakuva.

Kartat innostivat minua piirtämään. Nykyisen digitaalisen konetekniikan aikana piirtäminen on yksinkertaisuudessaan innostava esitystapa.  Siinä on kyse välittömästä herkkyydestä – siitä miten kosketat jotakin.