Seikkailua fossiilitalouden raunioissa

Jussi Kivi HAM Helsingin taidemuseossa
Näyttelyn avauspuheenvuoro 25.1.2018
Paavo Järvensivu

Mistä Jussi keksi juuri kauppatieteiden tohtorin avaamaan näyttelynsä? Olemme tutustuneet toistemme ajatteluun ja työskentelyyn Mustarinda-seurassa, joka on lähes kymmenen vuotta sitten perustettu taiteilijoiden ja tutkijoiden ryhmittymä. Mustarindan residenssi- ja näyttelytilat sijaitsevat Hyrynsalmella Kainuussa, vanhan metsän siimeksessä.

Taide- ja tutkimusresidenssi kainuulaisessa vaaramaisemassa on ajankohtainen ja tarkka kiintopiste tätä näyttelyä ajatellen. Olosuhteet vaaran laella ovat jälleen hyvin talviset, ja alueella on koettu painavan lumen takia pitkäkestoisia sähkökatkoksia. Mustarindassa pisin sähkökatkos kesti yli kaksi vuorokautta. Residenssiläiset saivat viitteitä tulevaisuuden murroksesta: kuinka tullaan toimeen, kun energiaa ei ole saatavilla jatkuvasti ja aina vain enenevissä määrin. Eli kun fossiilisiin polttoaineisiin perustuva infrastruktuuri rakoilee ja rapautuu.

Yksi vastaus tiedetään jo: yhdessä toimiminen ja hyvä naapuruus on erikoisoloissa elintärkeää.

Psyykkiset tekijät nousevat murrostilanteessa pintaan. Taustoitan aikamme psyykkistä maastoa lainaamalla Teatterikorkeakoulun dramaturgiopiskelija Ilja Lehtisen tekstiä, joka käsittelee suomalaista metsäsuhdetta ja ilmestyy tulevassa Mustarinda-lehden numerossa:

“Suomalaisina me olemme kaikki mieleltämme [tässä mielessä] lohkottuja: yhtäältä modernisoidun, teknologisoidun järjestelmän kannattelemia kulutus- ja tuotantoagentteja, joiden mentaalisiin kykyihin kuuluu valmius irtautua metsän lumotusta taikapiiristä valistuksen, edistyksen ja Historian moottoriteille; meidän tulee voida suorittaa maiseman kaavoittamisen, parturoimisen ja hallitsemisen länsimaiset aktit, jotta saattaisimme irtautua niiden arkaaisesta, myyttisestä taikapiiristä. Toisaalta meissä elää tuon samaisen myyttisen, arkaaisen kokemuksen halu, nostalgisena kulttuuriperintönä tuikehtiva toive päästä osalliseksi metsän ikiaikaisesta salaisuudesta; kokea korpi ainutlaatuisena erillisenä ja erillistettynä paikkana, lapsuuden satumetsänä. Hellimme sisimmässämme salaista alkumetsää, josta yhä imemme psyykkisen elinvoimamme. Tämän alkumetsän kadottamisesta koettu suru elää rinta rinnan teollistuneen, elintason kohotukseen orientoituneen eurooppalaisen subjektin kanssa.”

Molemmat ulottuvuudet ovat näyttelyssä vahvasti läsnä. Jussin töissä jylhä luonto ja niin ikään jylhät ihmisen – fossiilisten polttoaineiden avulla – muovaamat rakenteet vuorottelevat ja limittyvät. Minusta vaikuttaa, että Jussin ratkaisu Iljan kuvaamaan ”alkumetsän kadottamisen suruun” on seikkailu.

Jussi seikkailee niin luonnossa kuin fossiilitalouden raunioissa.

Mitä on seikkailu? Ilmeisesti se on ainakin jonkinlaista itsen hävittämistä, johon liittyy tilallinen etäisyys, matkan aikana koetut hankaluudet, ajallisen etäisyyden kokemus ja primitiivisten olemisen tapojen koettelu. Tällainen itsen hävittäminen on pitkään vaikuttanut mahdottomalta. Matkustusmahdollisuudet ovat kehittyneet niin, että mikä tahansa maapallon kolkka on tavoitettavissa parissa vuorokaudessa, eivätkä satelliitit ole jättäneet karttaan juurikaan tyhjiä aukkoja. (1)

Jussi kuitenkin näyttää, että aukkoja ja etäisyyksiä kyllä löytyy. Niitä löytyy ainakin, kun mukana on hieman ironiaa. Mutta koska ajat edelleen muuttuvat, ehkä ironiaa ei tarvita enää kauan.

Jos jatketaan historiallista tarkastelua, voidaan sanoa, että entisaikaan erämaahan ei voinut tutustua turvallisesti. Se oli aina täynnä vaaroja, oli erämaan kävijän tunne vaaroista mikä hyvänsä.

Sittemmin luonnonvoimien kokeminen on ollut mahdollista panssarilasin takaa helposti ja turvallisesti (lentokoneet, risteilyalukset, maastoautot). Tämä on ollut fossiilitalouden aikaa, jolloin aktiivinen kansalainen tai seikkailija on muuntunut passiiviseksi kuluttajaksi, joka valitsee annetuista ja tarkkaan konseptoiduista vaihtoehdoista.

Elämän ylihelpottumisen ja yltäkylläisyyden ohitse on kuitenkin alkanut hiipiä epäilys, että olemmeko sittenkään aivan turvassa luonnonvoimilta.

Taidamme elää jonkinlaisessa epäjatkuvuuskohdassa, ilman että tuleva maailma on vielä nähtävillä. Elintapamme vaativat jatkuvasti hurjan määrän fossiilisia polttoaineita, mutta niitä ei voi enää pitkään käyttää. Toisaalta emme tiedä miten eläisimme ilman niitä. Yhteiskunnan perusrakenteet järkkyvät ilmastonmuutoksen ja muiden ympäristönmuutosten edetessä. Kenties pääsemme taas kosketuksiin vaarantunteen, pitkien matkojen ja muiden hankaluuksien kanssa.

Tässä kieltämättä hurjassa tilanteessa Jussin omaksuma pikkupojan tai pikkutytön seikkailumieli lienee paikallaan. Ympärillä on kaikkea jännää, jos mieli on avoin. Meitä ympäröivissä raunioissa on myös kauneutta. Ja seikkaillessa voi aina löytyä yllättäviä alkuja uudenlaiselle olemiselle ja tekemiselle. Sellaiselle, jota fossiilisten polttoaineiden kasvatin on hankala kuvitellakaan.

Tulkintani on, että Jussi kutsuu meidät töidensä kautta seikkailuun, jossa tosiasioita ja erilaisia kauheuksia katsotaan silmästä silmään, mutta jossa samalla väistetään liiallinen synkistely ja löydetään jatkuvasti jotakin kiehtovaa.

Näillä saatesanoilla julistan Jussi Kiven näyttelyn avatuksi.

(1) Sylvain Venayre 2015. The Fascination with the Impossible, Public Books.