Taiteilijahaastattelu: Enni Suominen

Enni Suominen: Mortarium, 2020 (näyttelynäkymä) / Kuva: HAM / Sonja Hyytiäinen

Enni Suomisen Mortarium on HAM-gallerian näyttely, jonka piti aueta maaliskuussa. Toisin kävi. Museossa avautumistaan odottavan näyttelyn nähnyt taidemuseon koordinaattori Antti Kauppinen pohtii tässä keskustelussa taiteilijan kanssa hänen tuotantoaan ja Mortariumin kertomusta. Keskustelu pyrkii avaamaan taiteilija Suomisen näyttelyn taustoja, työskentelyä, ja hänen ajatuksia taiteen tekemisestä.

HAM-galleria on profiloitunut uuden nykytaiteen esittelyyn ja sen toiminta perustuu avoimeen hakuun. Enni Suomisen näyttely avautuu yleisölle museon auetessa. HAM-galleriaan ei ole pääsymaksua, ja se on auki museon aukioloaikoina TI-SU klo 11-19.

Antti Kauppinen: On melankolisen lyyristä ajatella valmista näyttelyä nyt hiljaisessa, ihmisistä vapaassa museossa. Mitä ajatuksia sinulla tästä tulee? Miten muuten suhtaudut näyttelyihisi? Iskeekö sinulle näyttelyn jälkeinen masennus, kestätkö katsoa omaa näyttelyäsi valmistumisen jälkeen? Jatkaako näyttely eloaan sinussa myös sen loppumisen jälkeen?

Enni Suominen: Aloitin tosiaan ripustustyön, kun arki tässä yhteiskunnassa oli vielä täysin normaalia. Vietin intensiivisen viikon galleriassa ja päivä päivältä uutiset muuttuivat, kunnes tuli päätös museoiden sulkemisesta. Ripustaminen on minulle tärkeä työvaihe yleensäkin, mutta luulen että tämän kyseisen näyttelyn ripustus jää minulle ikuisesti mieleen. Ripustusvaihe on usein se viimeinen puristus näyttelyä tehdessä, mutta siinä on jo sellainen ihmisten ilmoille palaamisen tunnelma, kun takana on useita kuukausia itsekseen tehtyä työtä.

Suurimman osan tämän näyttelyn ripustusajasta vietin täysin yksin työskennellen gallerian suljettujen ovien takana. En kokenut sitä ahdistavaksi, sillä tuntui rauhoittavalta keskittyä työhön kaiken muun epävarmuuden ja kaaoksen keskellä. Jonkinlainen kapseloituminen voisi kuvata tunnelmaa. Tietysti näyttelyni aiheet herättivät omissa ajatuksissa yhtäkkiä hieman uusia ulottuvuuksia ja kiinni olevien ovien taakse jääneet freskot luovat oman erikoisen tunnelman tilanteen keskellä. Näyttelyäni hoitava amanuenssi (Jari Björklöv) muisti poikkeustilanteessa edenneen ripustukseni loppuvaiheilla Fellinin Rooma-elokuvan hurjan kohtauksen, jossa ihmisjoukko pääsee porautumaan umpinaisen seinämän läpi paikkaan, josta löytyy vuosikausia vanhoja freskomaalauksia, jotka alkavat kuitenkin nopeasti tuhoutua ja kadota hapekkaan ilman tunkeutuessa tilaan.

Yleinen tuntemus, jonka läpikäyn aina ripustusurakan jälkeen, on usein hieman outo uteliaisuus omaa työtä kohtaan. Näyttely tuntuu niin tuoreelle, että sitä on itsekin vaikea hahmottaa. Työni ovat pitkiä prosesseja, joita teen keskittyneesti ja häpeän jatkuvasti pitkin matkaa. Onneksi irtaannun ripustuksessa omista teoksista sen verran, että monesti siinä vaiheessa tuntuu kuin vain järjestelisin minulle kuulumattomia asioita ja ihmettelen niitä. Tietynlainen henkilökohtaisuus karisee lopulta pois.

Tietysti toivon, että teokseni tulevat kestämään poikkeuksellisen ajan läpi ja ihmiset voisivat taas turvallisesti palata kulttuurin äärelle. Luultavasti tämä kriisi tulee kuitenkin muuttamaan maailmankuvaamme peruuttamattomasti.

AK: Näyttelyssä on mukana freskotekniikalla tehtyjä teoksia. Kyseisen tekniikan ajatteleminen vie sakraaliin, kirkkotaiteeseen. Toisaalta siinä on vanhan tuntu: freskot mahdollistavat katseen vuosisatojen, jopa tuhannen vuoden taakse. Miten kiinnostuit niiden tekemisestä? Freskojen tekeminen on kaiken kaikkiaan hyvin ajallisesti haastavaa, taiteelliselle intentiolle kuivuva pohja asettaa rajatun ajan ja koon. Mitä sellaista tämä väline tuo sinulle, mitä muilla välineillä et ehkä koe, että tavoitat?

ES: Taiteellinen työni on nykyään paljon lukemista ja luentojen kuuntelua eli tiedon etsimistä. Teoksiin liittyy silti hyvin fyysisiä tekoja. Monet teosteni osat voi lukea jonkinlaisiksi käsityön taidonnäytteiksi, mutta minua kiinnostaa hirveästi se, minkälainen suhde erilaisilla materiaaleilla on omaan kehooni tai ylipäätään ihmiseen. Lähestyn aiheitani siis keräämällä tietoa myös monenlaisilla ruumiillisilla harjoitteilla. Ne voivat olla havaintoja fyysistä kokemuksista, fysiologisista reaktioista tai myös tunteista, kuten surusta.

Ensimmäisen freskotyön tein tasan 3 vuotta sitten, kun kävin Malla Tallgrenin maalauksen materiaaliopin kurssia. Olen suorittanut maisteriopintoni Kuvataideakatemian kuvanveiston osastolla, mutta taustani on maalauksessa. Monta vuotta työskentelin pääasiassa pohjustaen kankaita ja maalasin nimenomaan öljyväreillä, kunnes aloin vähän ärtyä siihen. Monet asiat omassa työskentelyssä alkoivat mietityttää. Pohdin ihan pieneltäkin tuntuvia asioita, kuten sitä miten ilmoitetaan maalauksen tekniset tiedot: öljyväri kankaalle. Minusta tuntui, ettei se kertonut yhtään mistään.

Aluksi freskon tekeminen oikeastaan kauhistutti. Tuntui, että siinä on mahdotonta onnistua. Pohjan tekeminen on työlästä, maalaus on toteutettava nopeasti ja lopputulosta joutuu odottamaan useita viikkoja. Jokin tekniikassa jäi vetoamaan, mutta kesti pitkään ennen kuin uskalsin uudelleen palata siihen. Välissä opettelin veistämään kiveä. Sen jälkeen kynnys oli ehkä tarpeeksi matalalla. Maalaaminen itsessään on tuntunut minusta pitkästä aikaa kiinnostavalta. Valmiina työt ovat jähmeitä ja kivikovia, mutta tekijänä olen saanut kokea myös sen, miten sivellin hieman uppoaa pehmeään freskopohjaan.

Freskoissa juuri historiallisuus ja erilaiset aikajännitteet ovat kiinnostavia. Materiaalit ovat tavallaan yksinkertaiset: hiekkaa, kalkkitahnaa ja pigmenttejä. Freskomaalauksiin liittyvän taidehistorian lisäksi minusta on olennaista pohtia myös sitä, mikä on materiaalien oma historiallinen tarina, menneisyys tai kulku.

AK: HAM-gallerian Mortarium-näyttelyn esittelytekstissä mainitset Skeeter Davisin kappaleen The End of the World. Minkälainen osa ympäristöahdistuksella on sinun työskentelyssäsi? Näkyykö se materiaali- tai aihevalinnoissasi?

ES: Ympäristöahdistuksella on pitkä kaiku omassa elämässä. Olen kasvanut kaupungissa, mutta isovanhempien kautta minulla on aina ollut kontakti myös maaseutuun, metsiin, saaristoon ja erityisesti Itäiseen Suomenlahteen. Olen siitä todella kiitollinen. Monet paikat tuntuvat edelleen ahdistusta helpottavilta pakopaikoilta, mutta maisemissa on tietysti tapahtunut paljon muutoksia minunkin elinaikana. Teini-ikäisenä kanavoin usein ystävien kanssa energiaa erilaisiin mielenosoituksiin. Osallistun enää harvoin massatapahtumiin, ja käsittelen huolta hieman eri tavoin.

Ymmärrän taiteellisen työskentelyn laveampana kuin työhuoneelle rajoittuvana toimintana, mutta minulla kesti pitkään ennen kuin pystyin pohtimaan ympäristöön kytkeytyviä aiheita taiteen kautta.  Meillä on 10 vuotta ollut pienen porukan kanssa kaupunkiviljelypalsta, jota on hoidettu vaihtelevalla menestyksellä ja taidoilla. Kaikesta huolimatta parhaimmillaan tuntuu, että multaiset kokemukset ovat olleet kaiken pohdinnan lähde.

Kaikista hyvistä teoista huolimatta ihmisenä oleminen on tietynlainen taakka, josta ei oikein voi pestä käsiään. Olen kuitenkin yrittänyt päästää suurimmasta surusta irti ja suunnannut katsettani tutkimaan ympäristöä niin, että käsitän taiteellisissa töissäni mukaan myös ekologisesti ongelmalliseksi koetut materiaalit (esim. muovin). Koetan olla vastuullisesti utelias ja tarkastella materiaa ylipäätään. Se on aika kompleksinen vyyhti.

Skeeter Davisin kappale on minulle sellainen, jossa yhdistyy hyvällä tavalla suru, usko elämän jatkumiseen ja itsestä irti päästäminen. En kuuntele sitä niin kirjaimellisesti, mutta se on minulle ensisijaisesti ympäristöahdistusta helpottava laulu. Tällaisia naiiveiltakin tuntuvia omaan ajatteluun työntyviä ”vaikuttimia” on minusta tärkeä vaalia.

AK: Jäin näyttelyssäsi miettimään orgaanisen muodon ja teollisen/matemaattisen muodon vuoropuhelua, taideobjektin ja ready-maden vaihtelua. Näyttelyssäsi tulee kiinnostava järjestyksen-sattumanvaraisuuden-halkeamien-lasiputkiin uppoavien ruuvikiinnitysten jne. dialogisuus. En tiedä miten tästä tekisi kysymyksen, mutta ehkä jotenkin banaalisti voisi kysyä, että miten pitkälle voi katsoja mielikuvituksen siivin lentää? Onko metaforien tai symbolien etsiminen taidettasi katsoessa katsojalle harhapolku?

ES: Minusta on kiinnostavaa, kuinka ihminen tavallaan sokeutuu arkiselle ympäristölleen. Sitten taas on paikkoja, joissa ympäröivä materiaalisuus on voimakkaammin läsnä. Monet materiaalit melkeinpä huijaavat meitä tai antavat viestejä ja lupauksia jostakin. Erilaisilla materiaaleilla on myös erilainen tahto ja intensiteetit vaihtelevat. Meihin se heijastuu siten, millä tavalla arvostamme kutakin substanssia tai minkälaisen huomion niihin kiinnitämme.

Vierailin tätä näyttelyä työstäessäni Porissa Juseliuksen mausoleumissa. Ympäristönä se on todella materiaintensiivinen ja kaikki näkyvillä oleva symbolisesti latautunutta. Vietin mausoleumin oppaan kanssa aika pitkän hetken ja keskustelimme muun muassa yksityiskohdista liittyen siellä olevien freskojen tuhoutumiseen. Vierailulla oli minuun ja tähän näyttelyyn vaikutus.

Teoksia työstäessä liikun itsekin niin laajoissa ajatusrihmastoissa, että en usko katsojienkaan harhailun olevan ollenkaan pahasta.

AK: Näyttelysi on kokonaisinstallointi, kiehtova esinelabyrintti, jossa voi viettää tuntikausia tutkien yksityiskohtia, mutta toisaalta näyttelyn salit voi myös nähdä yhdellä silmäyksellä. Taide asettuu kokonaisuudessa lattialle, jättäen seinät kurottumaan kohti kattoa tyhjinä. Tästä tulee yhtä aikaa juhlava ja toisaalta kotoisa tunnelma. Mitä haluaisit sanoa katsomisesta, minkälaisen reitin toivot kävijän näyttelyn auetessa tekevän installaatiossa? Minkälaiset katsojan huomiot kutkuttavat mieltäsi?

ES: Tuntuu tietysti hurjalta antaa suoria neuvoja teoksen katsomiseen. Tilaa hyödyntävä installaatio on hieman haasteellinen ja jännittävä muoto näin tekijänkin näkökulmasta. Pyrin tekemään teoksia näyttelytila mielessäni, mutta näen itsekin lopullisen työn vasta ripustuksen valmistuessa. Voin lohduttaa katsojia, että myös minulle on aina hieman yllätys, minkälaisia näkymiä teoksesta viimein avautuu.

Minulle on tärkeää, että katsoja pääsee liikkumaan tilassa. Mieleeni on painunut tosi kiinnostavia kommentteja tutuilta ja täysin tuntemattomilta ihmisiltä aiemmista teoksistani. Osallistuin Kuvataideakatemian Kuvan Kevääseen vuonna 2018, ja näyttelyyn toteuttamani teos sijoittui Amos Andersonin Yrjönkadun vanhaan museotilaan. Se levittyi avarassa tilassa moneen tasoon: parvelta portaikkoon ja sieltä alatasanteelle, kaiteille, seinille ja lattialle. Työtä pystyi tarkkailemaan monesta perspektiivistä ja kiertäessään näyttelyä yleisö tuntui kieppuvan installaationi seassa. Muistan katsojan, joka tuli kertomaan minulle kokeneensa teoksen tanssina. Toinen lopputyöni oli esillä saman vuoden joulukuussa Kuvataideakatemian Project Roomissa. Siellä minulla oli käytössä kaksi huonetta, joista toisen lattian olin vuorannut valkoisella suojapaperilla, joka nousi pikkuisen seiniä kohti, pyöristäen huoneen kulmat. Moni koki kirkkaasti valaistusta valkoisesta tilassa kulkiessaan pieniä tasapainoaistin häiriöitä. Toinen huone oli niin sanottu black box, jonka jätin täysin pimeäksi. Astuessaan valoisasta säkkipimeään jotkut sanoivat tuntevansa jopa ilmassa jotakin kummallista. Valolla on ollut usein teoksissani jonkinlainen rooli. HAM-gallerian näyttelyssä halusin loppujen lopuksi pitää valaistuksen todella tasaisena, aavistuksen viileänä. Siihen ei välttämättä kiinnitä huomiota, mutta uskon sen salakavalasti vaikuttavan tunnelmaan.

Nämä ovat sellaisia teoksen piirteitä, joita en aina pysty ennakkoon suunnittelemaan. Eikä minua niin kiinnostakaan luoda laskelmoidusti tällaisia elämyksiä. Minusta on kiehtovaa, miten kunkin tilan ja teoksen yllättävätkin erityispiirteet saattavat nousta esiin vasta installaation valmistumisen myötä.

AK: Mihin olet menossa seuraavaksi? Mortarium on selkeä kokonaisuus, josta tuntuu vaikealta irrottaa teoksia eri osiksi. Aihepiirissä on vielä varmasti paljon työstettävää ja pohdittavaa, vai koetko, että tämä prosessi oli osaltasi tässä? Onko Mortarium tietyn prosessin loppu vai edelleen tavallaan sinussa kesken ja uutta synnyttävä?

ES: Koen omat työni väljinä tapahtumien sarjoina, jotka eivät pääty näyttelyiden valmistumiseen. Näyttelyt ovat eräänlaisia tuokiokuvia ja tärkeitä keskustelunavauksia kohti ulkomaailmaa. Taiteellinen työskentely aiheiden parissa on kuitenkin hidasta ajautumista. Mortarium on minulle jatkoa jo aiemmista esillä olleista installaatioistani. Kalenterissani ei ole nyt kovin tiukkoja lukkoon lyötyjä tulevaisuuden suunnitelmia, mutta viimeiset vuodet ovat olleet todella hektisiä. Tuntuu siltä, että on hyvä hetki haravoida ja kammata auki näitä vuosia. Uskon sieltä löytyvän suunnan.

Taiteilijan nettisivut

Näyttelyteksti HAMin sivuilla

Skeeter Davisin kappale

Juseliuksen mausoleum

Enni Suominen: Mortarium, 2020 (näyttelynäkymä) / Kuva: HAM / Sonja Hyytiäinen