Taiteilijahaastattelu: Inka Bell

Inka Bell / Kuva: Paavo Lehtonen


HAM-galleriassa on esillä Inka Bellin Passage-näyttely, joka ehti olla avoinna yleisölle viikon ennen kuin koronarajoitukset sulkivat koko HAMin. Tällä välin taidemuseon amanuenssi Heli Harni on keskustellut Inka Bellin kanssa hänen taiteellisesta työskentelystään. Keskustelu avaa Passage-näyttelyn tekemisen taustoja. 

HAM-galleria on profiloitunut uuden nykytaiteen esittelyyn. Näyttelyt valitaan avoimella hakumenettelyllä vuosittain. HAM-galleriaan on vapaa pääsy ja se on avoinna museon aukioloaikojen puitteissa (ti-su klo 11-19).

Inka Bell, taiteilija ja Heli Harni, amanuenssi HAM

Heli Harni: Inka Bell, on pitkä aika siitä hetkestä, kun teit HAM-gallerian näyttelyhakemuksesi. Matkan varrella lähes koko maailma on mullistunut. Vuoden aikana koronarajoitukset ovat ehtineet vaikuttaa näyttelyidesi ajankohtiin jo useampaan otteeseen. Viime syksy oli sinulle kiireistä aikaa, kun valmistelit ja teit Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyäsi ja HAM-gallerian näyttelyäsi peräkkäin. HAM joutui kuitenkin sulkemaan ovensa koronarajoitusten takia joulukuussa 2020 ja siksi myös HAM-gallerian näyttelysi on ollut suljettuna pitkään. Miten haastavana koet taiteellisen työskentelyn näinä aikoina? 

Inka Bell: Vaikka epävarmuus on työssäni läsnä tavalla tai toisella aina, on mahdollinen sairastumisen tai karanteenin pelko vienyt voimavaroja itse taiteellisesta työskentelystä turhankin paljon viimeisen vuoden aikana. Onneksi kuitenkaan mitään katastrofaalista ei ole tähän mennessä tapahtunut.

HH: Nyt olet kuitenkin valmistumassa Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta taidegrafiikan linjalta kuvataiteilijaksi. Millaisia vaikutuksia koronalla on ollut vastavalmistuneen taiteilijan työtilanteeseen ja arkeen?

IB: Toivoisin, että kuvataiteilijoiden ja muun kulttuurialan perusturvaan kiinnitettäisiin enemmän huomiota. Olen ollut kuitenkin suhteellisen onnellisessa asemassa, sillä viime kevättä lukuun ottamatta arkeni ja työskentelyni ovat jatkuneet niin normaaleina kuin vain mahdollista tässä maailmantilanteessa.

HHTaidegrafiikan perusta on painotyössä, jossa yhdestä painopinnasta voidaan vedostaa useita vedoksia. Taidegrafiikan olemus on jatkuvassa muutoksessa ja mukaan on tullut uusia teemoja, materiaalien käsittelyä ja työstövaiheita. Työskentelet taidegrafiikan parissa laajalla skaalalla ja erilaisilla menetelmillä. Mitä tämä tarkoittaa? Miten nämä uudet käytännöt ja prosessit näkyvät työskentelyssäsi ja laajemmin taiteessasi? Minkälainen on suhteesi perinteisempään grafiikkaan?

IB: Sanon usein työskenteleväni taidegrafiikan laajennetulla kentällä, mikä merkitsee minulle avointa suhtautumista käytettäviin työkaluihin, materiaaleihin ja niiden esittämiseen. Mietin aina teoskohtaisesti sitä, mikä tekniikka soveltuisi juuri kyseiseen työhön parhaiten. Tykkään myös yhdistää uusia kuvanluontikeinoja perinteisempään grafiikkaan.

Tämän näyttelyn teokset on tehty pääosin hyödyntämällä litografiaa ja laserleikkuria. Nämä kaksi tekniikka ovat hyvin kaukana toisistaan niin historialtaan kuin käyttötavaltaan.

HHKertoisitko tarkemmin paperipohjaisten teostesi luomisprossin alkujuurista. Mistä idea tulee? Mikä on käsityön merkitys teostesi valmistuksessa?

IB: Väri, materiaali ja tekniikka inspiroivat minua jatkuvasti. Työskentelyni lähteekin usein liikkeelle juuri näiden elementtien välisestä suhteesta.

Käytän teosteni luonnosteluun ja työstämiseen usein tietokonetta, sillä se on minulle luontaisin tapa prosessoida erilaisia väriyhdistelmiä ja ajatuksia teoksen luonteesta. Minua kiehtoo loputtomasti se, miten teokset ikään kuin heräävät eloon ja muuttuvat löytäessään fyysisen muotonsa.

Esillä olevaan teossarjaan valitsin pääasialliseksi tekniikaksi litografian, koska siinä värit sekoittuvat tavalla, joka toimii töissäni parhaiten. Hallitsen itse perinteisistä tekniikoista parhaiten serigrafian, mutta värien ominaisuuksien ja vedostamisen luonteen takia en olisi saanut sillä tekniikalla teoksia toimimaan nyt haluamallani tavalla.

Vaikka hyödynnän työskentelyssäni paljon erilaisia koneita, pidän siitä, että omat käteni määrittelevät sen, miltä teos lopulta näyttää. Usein etenkin tässä vaiheessa teos alkaa löytää suuntia, joita en ole osannut ennalta ajatella. Tämä on minulle työskentelyni tärkein vaihe.

HH: Värigrafiikka on kerroksellista, sillä eriväriset pinnat vaativat oman värintyöstönsä. Teoksissasi usein kaksi väripintaa kohtaavat toisensa. Nimeät teoksesi myös usein kahdella värillä. Miten ”värien törmäys” ja väriyhdistelmien kerroksellisuus vaikuttavat lopputulokseen? Mitä eri värit sinulle merkitsevät?

IB: Koen ja kohtaan värit ilman minkäänlaista symboliikkaa. Etenkin tässä näyttelyssä ne toimivat teosteni lähtökohtana. Esimerkiksi litografioiden kohdalla hioimme vedostajien kanssa värien välistä intensiteettiä sangen pitkään. Teoksia tehdessä huomasin, että erittäin pienikin vaihtelu värien dynamiikassa saattoi vaihtaa teoksen luonnetta täysin esimerkiksi rauhoittavasta intensiiviseen, tai toisinpäin. Huomasin myös, että mitä kauemmin teosten väripintoja katsoo, sitä enemmän ne paljastavat itsestään.

Vanhalla offset -koneella vedostamista Roma Auskalnyten avustuksella syksyllä 2020. Video: Taiteilijan arkisto. © Inka Bell

HHMitä näyttelysi nimi Passage merkitsee?

IB: Se merkitsee minulle jonkinlaista väylää tuntemattomaan. Esimerkiksi kahden väripinnan yhteentörmäyksessä syntyy kolmas väri, joka pidempään katsoessa tuntuu melkeinpä muuttuvan.

HH: Jotkut paperista valmistetuista teoksistasi saavat veistoksellisen muodon tai asettuvat osaksi kokonaisinstallaatiota. Osa Passage-näyttelyn teoksista on installoitu galleriatilan lattialle tai ne ovat ikään kuin ”valahtaneet” seinältä kohti lattiaa tai järjestäytyneet seinälle jännittyneeseen kerrokselliseen muodostelmaan. Esimerkiksi isoimman teoksesi Musta ja harmahtava valkoinen äärellä voi tuntea sen fyysisen olemuksen ja sen, miten teos elää seinäpinnalla ripustettuna. Miten tarkasti suunnitelmiesi mukaisesti teoksesi rakentuvat ja levittäytyvät tilaan ripustuksen aikana?

IB: Isoa mustavalkoista teosta työstäessäni en halunnut suunnitella työtä liian valmiiksi, jotten itse ripustustilanteessa rajaisi työn potentiaalia muuttua ja kasvaa. Tein pieniä materiaalikokeiluja ja laskelmia esimerkiksi teoksen kiinnityksen osalta, mutta lopullisen muodon se löysi vasta installoidessa. En ylipäätään halua miettiä ripustusta liian valmiiksi, sillä huomaan sen kuitenkin muuttuvan, kun pääsen kokemaan tilan ja teokset ympärilläni.

Tässä näyttelyssä herkätkin paperiset teokset on naulattu suoraan seinään tai ne on aseteltu paljaalle lattialle ilman jalustaa, sillä esimerkiksi lasin käyttö olisi etäännyttänyt kokemusta väristä ja materiaalista liiaksi. Minulle perinteinen valkoinen (”white cube”) galleriatila antaa usein paljon kokeellisemman lähtökohdan töiden esittämiselle kuin esimerkiksi tila, jota ei ole tarkoitettu kuvataiteen esittämiseen. Tämä johtuu ehkäpä käyttämästäni materiaalista, paperista, joka on todella altis kaikelle ulkopuoliselle.

HHTeostesi muotokieli henkii abstraktia minimalismia. Mikä sinusta on olennaista yksittäisessä teoksessa? 

IB: Yritän karsia töistäni usein kaiken turhan pois, jolloin jäljelle jää vain minun mielestäni olennainen, mitä se milloinkin minulle on. Toivon myös, että teoksissani näyttäytyvät erilaiset pinnat ja niistä muodostuvat jännitteet synnyttävät katsojalle tilaa heijastaa omia ajatuksiaan kaiken kuvatulvan keskellä. Itse koen, että teokseni ikään kuin jatkuvat kuvapinnan ulkopuolella ja ovat tietynlaisia abstrakteja havaintoja ja pysäytyksiä jostain näkymättömästä.

HHOsa HAM-galleriassa esillä olevista teoksistasi on valmistunut Tamarind Instituten residenssissä New Mexicossa. Millaista siellä työskentely oli?

IB: Työskentelin residenssissä kolmen vedostajan kanssa, jolloin pääsin keskittymään teoksissa pelkästään visuaalisiin seikkoihin, eikä minun tarvinnut pahemmin miettiä teknisiä haasteita tai omia rajojani. Varsinkin näiden teosten kohdalla oma osaaminen tai kärsivällisyys ei olisi riittänyt teosten toteutukseen haluamallani tasolla. Näissä teoksissa myös vedostajan kädenjälki ja ymmärrys värien luonteesta antavat teoksiin oman visuaalisen kerroksensa.

Residenssin aikana vedostimme ensin teoksista koevedoksia. Seuraavan vuoden aikana itse sarjat editioitiin. Asetelma tuntui aluksi haastavalta, sillä olin itse tottunut vedostamaan omat vedokseni, mutta kokemus oli lopulta todella antoisa. Jatkoinkin kokonaisuutta Suomessa Helsingin Kivipainossa vielä kahden vedossarjan verran.

New Mexicon luonto oli todella upea, ja se avasi minulle kohteena hyvin uudenlaisen näkökulman Yhdysvaltoihin. Vaikka paikkaa näkikin suurimmaksi osaksi auton ikkunasta käsin, se teki residenssikokemuksesta ja puitteista todella vaikuttavan. Olin onnekas, että pääsin residenssiin juuri ennen kuin pandemia alkoi levitä maailmalla.

Valpuri Remling, Mike Feijen ja Perry Obee työstämässä koevedoksia Passage-sarjaan Tamarind Instituten residenssin pajalla joulukuussa 2019. Kuva: Taiteilijan arkisto © Inka Bell

HHMiten taiteellisen työskentelyn ja perhe-elämän yhteensovittaminen on sujunut?

IB: Pelkäsin pitkään sitä, miten nämä kaksi asiaa tai oikeastaan identiteettiä saa sovitettua yhteen. Mutta koen, että työskentely on itseasiassa helpompaa, kun omaan työhön ei voi uppoutua ympärivuorokautisesti. Etenkin nyt, kun pikkulapsivuodet alkavat olla ohi, voi lapsen ottaa myös mukaan työhuoneelle.


Kiitos haastattelusta Inka Bell! Onnea valmistumisen johdosta ja menestystä tuleville näyttelyille!

Inka Bell / Kuva: Paavo Lehtonen

 

Inka Bell: Passage -näyttelysivulle

inkabell.fi