Ääniopas
HAMin ääniopas tarjoaa lisätietoa näyttelyistä ja mielenkiintoisia tarinoita teosten takaa. Opas toimii näyttelykävijän katselukaverina, jonka seurassa teoksia voi katsella tarkemmin ja uppoutua niiden maailmaan. Kaikki tulevat äänioppaat kootaan tälle sivulle, missä niiden pariin voi palata myös näyttelyn päätyttyä.
Näin ääniopas toimii näyttelyssä
Voit kuunnella ääniopasta omalla mobiililaitteellasi taideteosten äärellä ja omassa tahdissasi. Lue taideteoksen vieressä olevasta teoslapusta QR-koodi, jonka kautta pääset suoraan äänilinkin äärelle. Äänioppaan tunnistat kuulokesymbolista. Voit palata kuuntelemaan opasta uudelleen, tauottaa niitä ja halutessasi lukea puhuttua tekstiä samalla.
Käytä omia kuulokkeitasi tai voit kuunnella oppaita maltillisella äänenvoimakkuudella, joka antaa myös muille kävijöille katselurauhan. HAMin henkilökunta auttaa mielellään äänioppaan käytössä. Voit antaa palautetta oppaasta vierailusi aikana tai sen jälkeen täällä.
Leena Luostarinen: Sopeutumaton
Syvenny Sopeutumaton-näyttelyyn tunnelmien, ikiaikaisten symbolien ja henkilökohtaisten muistojen kautta. Äänioppaiden teksteissä kuuluvat niin Leena Luostarisen kanssa käydyt keskustelut kuin taidemaalarien hienovaraiset tulkinnat teoksista.
Äänioppaan tekstit ovat kirjoittaneet kuvataiteilijat Viggo Wallensköld ja Eeva Lietonen sekä Suomen ortodoksisen kirkon piispa, metropoliitta Arseni.
Leena Luostarinen oli Wallensköldin maalauksen opettaja Kuvataideakatemiassa 1990-luvulla ja sittemmin taiteilijakollega. Lietonen taas tulkitsee Luostarisen teoksia myöhemmän sukupolven taidemaalarin silmin.
Metropoliitta Arseni ja Leena Luostarinen olivat ystäviä vuosikymmenten ajan ja jakoivat intohimon kuvataidetta kohtaan. Arseni on myös kuratoinut Luostarisen näyttelyitä ja kirjoittanut hänen taiteestaan.
Äänioppaiden lukijat
Suomi: Viggo Wallensköld, Eeva Lietonen, Metropoliitta Arseni
Ruotsi ja englanti: Anna Brear, Johan Brear
Teksti
Luostarisen kissaeläimet kuuluvat 1980-luvun alussa syntyneeseen kuvakieleen, jossa eläin, matka, kulttuurinen viite ja henkilökohtainen sulautuvat omaksi maalaukselliseksi todellisuudekseen.
Teos Kaksi muodostuu kolmen alueen suhteesta: ruskeasta maasta, sinertävä-vihertävästä kentästä ja kahdesta kivimäisestä hahmosta. Pelkistys avaa teoksen moneen suuntaan. Etäisyys, kaipuu, hyväksyminen ja rauha vaihtavat painoa sen mukaan, mistä hetkestä käsin maalausta katsoo.
Teoksen eläinhahmot asettuvat samaan tilaan kuin toisilleen kuuluvina, mutta niiden väliin jää ratkaisematon etäisyys. Ne eivät suuntaudu katsojaa kohti, vaan pysyvät kiinni omassa sisäisessä tapahtumassaan. Katsojalle avautuvat ennen kaikkea maa ja taivas.
Hahmojen väli on teoksen hiljainen keskus. Sen ruskea on pyörteinen, vastaanottava, lempeä, kaikensalliva. Siihen on kerääntynyt muistia, odotuksia, toiveita ja kuvitelmia.
Emme näe toista koskaan kokonaan sellaisena kuin hän on. Näemme myös sen kautta mitä kaipaamme, pelkäämme ja muistamme, mitä emme tiedä.
Kaksi-teoksessa etäisyys erottaa, mutta myös säilyttää jotakin. Kuva-aiheet ovat vanhoja ja perustavia: maa, taivas, eläin, yhteys, horisontti, väli. Ne kuuluvat tapaan, jolla ihminen ajasta riippumatta on jäsentänyt maailmaa. Tämä tekee teoksesta suuren. Kaksi tuntuu henkilökohtaiselta, vaikka sen rakenne on lähes myyttinen.
Teksti
Teoksessa on tunnistettavissa maisemamaalaukselle ominainen perusrakenne: tumma maa-alue, sen ylle levittyvä taivas ja näiden väliin asettuva horisontti. Toteava nimi antaa maalaukselle monitulkintaisen kehyksen. Myrsky on sääilmiö, mutta myös kuohunta, liikehäiriö ja uudelleen jäsentävä voima. Se siirtää paikoiltaan, muuttaa suhteita ja paljastaa jotakin, mikä ei muuten tulisi näkyviin.
Maalaus muodostaa oman vahvan sisäisen logiikkansa. Katsominen voi olla viipyilevää, poukkoilevaa ja yksityiskohtiin palaavaa.
Myrsky-teos saa merkillisyytensä tunnistettavuuden häilyvyydestä: siitä, miten maalausjälki, väri ja sommitelma muodostavat jännitteisen vaikutelman hahmottumisesta, joka ei kuitenkaan pysähdy yhteen luentaan. Teos sallii epämääräisyyden ja samanaikaiset merkitykset.
Myrskyssä tumma kuulas maa, välkehtivä taivas ja oikealle asettuva hahmo vaikuttavat saman sisäisen tapahtuman eri puolilta. Ne vetävät toisiaan kohti ja painuvat vasten toistensa rajoja. Horisontti nousee oikealle ja saa maalauksen kallistumaan sisältäpäin.
Tumma hahmo voi muistuttaa eläintä, kalliota, varjoa tai maaston uloketta. Sitä voi katsoa olentona, mutta myös pimeän tihentymänä, muotoaan odottavana. Varjo on kuitenkin vain yksi hahmon hetkellisistä tiloista ja jää yhdeksi mahdolliseksi ilmenemisen tasoksi muiden joukkoon.
Teksti
Kolmella värillä toteutettu suuri maalaus Elämä ja kuolema poikkeaa merkittävästi Luostarisen muusta tuotannosta, eikä sen sisältö avaudu katsojalle helposti. Kirkkaankeltaisen värin päälle lasuurina, mustalla elävästi maalattu pinta, kuvaa jalkakäytävän asfalttia. Kadun pintaa jäljittelevän värin päälle hän on piirtänyt valkoisella väriliidulla yhdeksännumeroisen hyppyruudukon ja kolme ranskankielistä sanaa. Leena kertoi keksineensä aiheen maalaukseen nähtyään Pariisissa kaksi tyttöä hyppelemässä ruutua jalkakäytävällä.
Vanhasta perinneleikistä, ja katuun piirretystä pelialustasta, taiteilija on jatkanut ajatusta tekstien avulla eksistentiaalisiin pohdintoihin elämästä ja kuolemasta. Ruutuhyppelyssä käytetään tavallisesti kymmenruutuista pelialustaa ja pelaajia on vähintään kaksi, mutta Luostarisen teoksessa on vain yhdeksän ruutua ja kymmenentenä on avara ciel eli taivas. Taiteilija omaksui 1980-luvulla amerikkalaisilta taiteilijoilta tekstin käytön osana teoksen sisältöä ja sommitelmaa.
Leena kertoi, ettei hänellä ole mielikuvitusta, vaan hän tarvitsee teokselleen jonkun konkreettisen lähtökohdan. Hänen 1970-luvun jälkeen maalaamissa teoksissa aihe on usein kaukomailta ja etäännytetty viitteeksi. Teokset toimivat ekspressiivisinä, usein romanttisina tunnemaalauksina.
Teksti
Balilainen tanssija on Luostarisen löytämä aihe Balin matkalta. Eräänä iltana hän oli katsomassa tanssiesitystä, jonka erikoisuuksiin kuului, että esittäjän tuli istua ja suorittaa liikkeet ainoastaan yläruumiillaan.
Monimutkaisten liikesarjojen rajoittaminen ylävartaloon vaati tanssijalta taitoa ja mielikuvitusta, mutta synnytti onnistuessaan kiehtovan esteettisen esityksen. Leena kertoi tanssijan olleen näyttävään brokadiasuun ja päähineeseen pukeutunut rokonarpinaamainen nuori poika. Pieniä yksityiskohtia myöten harkitun tanssikoreografian apuna pojalla oli käsissään pitkä ja kapea punainen huivi, jota hän liikutti selkänsä takana.
Luostarisen tuotanto on 1990-luvulta alkaen pääsääntöisesti sarjallista. Samasta tanssiaiheesta hän maalasi ainakin kuusi erilaista variaatiota ja eri tekniikoilla. Teostaan varten hän mahdollisesti teki luonnoksen tanssijasta esityksen aikana Balilla. Mutta vasta Suomeen palattuaan hän maalasi aiheen eri versiot työhuoneellaan joko luonnoksen pohjalta tai muistista. Taiteilija on karsinut aiheesta kaiken tarpeettoman. Sisätila ei ole väriperspektiivissä, vaan Luostarinen rakensi sen maalaukseensa yksinkertaisella viivapiirroksella.
Teksti
Leena Luostarinen oli opettajani Kuvataideakatemiassa Helsingissä, 90-luvun alussa. Neljännellä luokalla työhuonetiloja oli Suomenlinnassa vanhassa kasarmissa. Se oli ollut parisataa vuotta sitten myös vankila. Paikalliset kutsuivat rakennusta Rättivarastoksi.
Me opiskelijat työskentelimme itsenäisesti kaikki viikot, mutta maanantaisin ja torstaisin oli opetuspäivä. Yhtenä torstaina, kun Leena tuli Suomenlinnaan, hän alkoi kertoa Pariisista. Hän oli ollut maalaamassa taiteilijaresidenssissä ja kertoi löytäneensä maailman ihanimman puiston, oikean kiinalaisen puiston. Miten Pariisissa voi olla kiinalainen puisto, minä ajattelin?
Leena kertoi, että puistossa oli ollut tippukiviluolia ja vesiputouksia niin kuin ikivanhoissa kiinalaisissa maalauksissa ja että hän meni aina uudelleen sinne piirtämään. Sen jälkeen hän alkoi tehdä maalauksia puiston luolista ja kivistä. Oliko hän keksinyt kaiken, koko ihmeellisen paikan, vai olinko minä ymmärtänyt jotain väärin. ”Teidänkin täytyy matkustella koulun jälkeen”, Leena sanoi meille, ”yrittäkää hakea vaikka johonkin taiteilijaresidenssiin”.
Monta vuotta Leenan kertomuksen jälkeen matkustin Pariisiin ja sattumalta löysin Buttes Chaumontin puiston, joka on ihan keskellä kaupunkia. Ja siellä ne olivat: vuoret, luolat ja vesiputoukset, ihan niin kuin Leena oli kertonut. Tajusin heti löytäneeni saman kiinalaisen puiston. Kaikki oli totta.
Teksti
Minulla on työhuoneellani Kuutti Lavosen vuonna 1988 kirjoittama kirja Leena Luostarisesta. Se on toiminut monen vuoden ajan inspiraation lähteenä, rentoutuskirjana ja oppikirjana. Kun olin aloitteleva taiteilija, otin oppia siitä, kuinka maalataan. Katselin kuvia. Selailin sitä. Erityisesti pidin teoksesta Sfax. Se on kuin matka kaukaisiin maihin, ihmeellinen satu, unelma jostain romanttisesta seikkailusta, samaan aikaan rauhoittava, jännittävä ja innostava energiakeskittymä. Hyvä maalaus voi olla sellainen, kaikkea tätä yhdessä. Alussa en ollut nähnyt maalausta vielä muuten kuin kirjan kuvassa. Nyt tässä näyttelyssä on harvinainen mahdollisuus nähdä se oikeasti edessään.
Sinänsä maalaus on hyvin yksinkertainen, muutamista elementeistä koottu. On aaltoileva, nimenomaan aaltoileva maa kuin meri, palmut, taivas ja kuunsirppi. On värien kontrasti, hyvin tumma maa ja palmut dramaattisen sinistä taivasta vasten, rytmi, joka syntyy eri elementtien sijoittumisesta kuvatilaan, värimassojen suhde toisiinsa.
Ja tämä kaikki yksinkertaisuudessaan riittää ja saa juuri siksi aikaan niin vaikuttavan kokonaisuuden. Teos sisältää kaiken olennaisen: johdatuksen siihen mistä elämys tulee. Sen mahtava värien virta ja muhkeat siveltimenvedot ikään kuin tanssivat. Maalaus näyttää oikeastaan siltä kuin se olisi syntynyt itsestään. Se ei olekaan enää pelkkä maalaus vaan samalla musiikkia ja runo, kokonainen eepos.
Leena Luostarisen maalausten voima on juuri niiden moniulotteisuudessa. Ne eivät ole pelkästään maalauksia vaan kokonaiselämyksiä, jotka vievät mukanaan toisiin maailmoihin, toisiin todellisuuksiin. Ne ovat matkoja, satuja ja unelmia. Ne sisältävät valtavan määrän sivistystä ja tietoa, viisaan ihmisen neuvon. Ne herättävät halun lähteä seikkailuun, lukea lisää ja matkustaa.
Petri Ala-Maunus ja Mauno Markkula: Palava taivas
Palava taivas -näyttelyn ääniopas rakentuu neljän teoksen sekä yhden teosparin ja teossarjan yhteyteen. Lyhyet opastukset kertovat kahden maalarin suhteesta maisemaan ja sen välittämään tunnelmaan.
Näyttelyn teosten välinen vuoropuhelu jatkuu äänioppaassa, joissa taiteilijoiden työskentelytavat ja ulkomaanmatkoilta haetut aiheet sekä inspiraation lähteet kohtaavat. Kahden eri aikakauden taiteilijat suhtautuvat maisemaan hämmästyttävän samankaltaisesti ja samalla vahvasti omista lähtökohdistaan.
Äänioppaan lukija on Anna Brear.
Teksti
Vuonna 2017 Petri Ala-Maunus alkoi tehdä päivittäin omakuvia vastapainoksi maisemamaalaukselle. Päiväkirjamaiseksi omakuvien sarjaksi yksityiset tutkielmat kasvoivat vaivihkaa, lähes suunnittelematta. Yhdeksän vuoden aikana luonnoskirjoihin on tallentunut kokeilevia omakuvia vaihtelevilla tekniikoilla. Viime vuosina jokainen luonnoskirja on toteutettu tietyllä tekniikalla tai kantavalla idealla: Yhden luonnoskirjan oikeakätinen Ala-Maunus esimerkiksi piirsi kokonaan vasemmalla kädellä. Rajoitukset toimivat hyvinä harjoitteina ja motivoivat jatkamaan tekemistä. Ala-Maunuksen mukaan projekti päättyy, jos yksikin päivä jää välistä.
Ensimmäisestä omakuvasta lähtien Ala-Maunus on merkinnyt kuvaan päivämäärän ja järjestysnumeron. Myöhemmin mukaan on tullut myös tietoja omakuvan tekopaikasta tai päivään liittyviä merkittäviä tapahtumia. Koko maailmaa tai henkilökohtaista elämää ravisuttavista tapahtumista huolimatta arki jatkuu ja luonnoskirjat täyttyvät. Omakuvia voikin tarkastella myös ikkunoina tiettyyn hetkeen. Mitä maailmassa tapahtui tätä omakuvaa piirrettäessä? Millainen mielenmaisema katseen takaa löytyy?
Teksti
Mauno Markkulan ja Petri Ala-Maunuksen maalaamat maisemat eivät ole kuvia todellisesta luonnosta. Ne ovat kuvitteellisia maisemia, joissa elementit luonnosta yhdistyvät taiteilijan tunnetiloihin ja mielensisäisiin näkymiin. Ryhtyessään työskentelemään Palava taivas -näyttelyn parissa, Ala-Maunus perehtyi Markkulan tuotantoon ja taiteilijasta kirjoitettuihin teksteihin. Hän kertoi hämmästyneensä siitä, kuinka moni asia jo edesmenneestä maisemamaalarista tuntui tutulta ja omakohtaiselta.
Petri Ala-Maunus maalasi näyttelyä varten 29 uutta teosta hakien Markkulan maalauksista innoitusta omiin maisemiinsa. Teosparit kantavat samaa nimeä ja niiden välillä kulkee kiinnostava keskustelu kahden eri aikakauden taiteilijan välillä.
Kun taiteilijoiden teoksia katselee vuorotellen, maalaukset tuntuvat asettuvan toistensa lomaan. Markkulan maalaama maisemamuoto jatkaa elämäänsä Ala-Maunuksen teoksen linjoissa. Värit ja maalaamisen tapa vaihtuvat, mutta jotain teoksen ytimessä säilyy. Entä tunnelma? Muuttuko se, kun siirrytään maisemasta toiseen?
Teksti
Petri Ala-Maunus maalasi ensimmäisen maisemamaalauksensa vuonna 1997. Maisemamaalauksen kautta hänelle heräsi uudenlainen kiinnostus vanhaa taidetta kohtaan. Ala-Maunus on kertonut ihailevansa vanhojen mestareiden teknistä osaamista, mutta haluavansa ravistella vakiintuneita maisemakuvaamisen perinteitä. Hän liikkuu ja kuvaa luonnossa, mutta kerää materiaalia työskentelynsä pohjaksi myös arkielämän kuvavirrasta. Ala-Maunus rakentaa teoksiaan usein paperille tulostettujen kuvien avulla ja yhdistelee mieleensä jääneistä yksityiskohdista uusia kokonaisuuksia. Työskentely tähtää kohti täydellistä näkyä, huippumaisemaa, joka ylittää luonnon.
Ala-Maunus tunnetaan suurikokoisista, vahvoista maisemistaan, jotka tuntuvat melkein vyöryvän katsojan päälle. Neljä metriä leveään Übernatur-teokseen mahtuu lumihuippuisia vuoria, vehreää metsää ja tulivuoren luomaa uhkaavaa tunnelmaa. Varhaisissa maisemissa oli mukana myös ihmishahmoja, mutta myöhemmistä maalauksista ihmisiä on turha etsiä. Teoksia katsellessa ryhtyykin helposti pohtimaan, ovatko Ala-Maunuksen luomat maisemat ajasta ennen ihmistä, vai ihmisen jälkeen.
Teksti
Mauno Markkula tulkitsi värien avulla omaa sisäistä maailmaansa. Hän maalasi mielikuvituksestaan käyttäen luontoa työskentelynsä alkuvoimana. Taidehistorioitsija Hilja Roivainen kirjoittaa, että Markkulan maalauksia on kuvattu intensiivisiksi värinäyiksi, ja värin sekä valon on sanottu muodostavan yhdessä kosmisen jännitteen. Markkulan eläessä taidekriitikot pitivät maalausten värejä räikeinä ja liioitellun tunteellisina, mutta myös runollisen harmonisina.
Valaistu puu -teoksessa värit ja valo ovat seesteisempiä kuin palavia auringonlaskuja kuvaavissa maalauksissa. Toisaalta kirkkaan punainen puunrunko luo kontrastia taustan vaaleille sävyille ja etualan murretulle väripaletille. Taustan kirkas sininen saa aikaan jännitettä ja toimii voimaparina punaiselle. Siveltimenvedot ovat vauhdikkaita.
Teos kuuluu Leonard ja Katarina Bäcksbackan kokoelmaan. Se lahjoitettiin vuonna 1976 muun kokoelman mukana silloiselle Helsingin kaupungin museolle ja nykyiselle Helsingin taidemuseolle eli HAMille. Leonard Bäcksbacka oli Markkulan merkittävä tukija ja esitteli hänen teoksiaan säännöllisesti Helsingin Bulevardilla sijainneessa Taidesalonki-galleriassa.
Teksti
Mauno Markkula haki oppia ja innoitusta matkoilta, jotka suuntautuivat Keski-Eurooppaan, etenkin Pariisiin. Hän vieraili päivittäin taidemuseoissa ja tutustui paikalliseen arkkitehtuuriin. Markkulan kirjeenvaihto avaa näkymiä taiteilijan kokemuksiin.
1950-luvun alussa Markkula kirjoitti tukijalleen, galleristi Leonard Bäcksbackalle, kuinka pariisilaisten museoiden maku vaikuttaa hedelmöittävästi pohjoismaalaiseen mielikuvitukseen. Mielikuvituskuvien maalaaminen kuulemma onnistui hyvin, koska kaikki ympäristössä vaikutti maalaukselliselta. Alkuinnostuksen jälkeen kirjeisiin tuli kuitenkin mukaan myös arkisempia sävyjä. Markkula ei ollut tottunut suurkaupunkien tomuvalööreihin ja kaipasi Helsingin valoa, joka tuntui taiteilijasta selvältä ja loogilliselta. Pariisilainen arkkitehtuuri inspiroi, mutta luonto oli taiteilijan mukaan liian ohutta ja kesyä.
Myöhemmin pitkät matkat sekä kävellessä että metrolla ajaessa alkoivat myös rasittaa. Markkulan mukaan kadunylityskin kesti niin kauan, että kaikki inspiratsioni ja mielikuvitus häviävät. Hän koki nähneensä jo niin runsaasti, että ainakin kesän ajaksi olisi muistivarastoa työskentelyä varten ja toivoi pääsevänsä Pariisin hälinästä takaisin Helsinkiin.
Teksti
Petri Ala-Maunuksen maalaus Viimeinen tahto on tilaustyö muusikko ja kirjailija Marko Annalan kirjoittaman Ylva-romaanin kansikuvaksi. Annalan romaani sijoittuu 1980-luvun lopun Norjaan ja black metal -musiikin synnyinsijoille.
Sekä Norjan vuoristoisella luonnolla että raskaan musiikin estetiikalla on ollut vahva vaikutus Ala-Maunuksen taiteeseen. Etelä-Pohjanmaan lakeuksien keskellä kasvanut taiteilija haaveili nuoruudessaan jylhistä maisemista ja vinyylilevyjen kansitaide tarjosi väylän kiehtovien fantasiamaisemien äärelle. Metalliyhtyeiden levynkansissa tulivuoret purkautuivat ja luonto näyttäytyi kesyttämättömänä lapsuudesta tuttujen peltomaisemien rinnalla. Aikuisiällä kaukaisista haavemaisemista tuli totta, kun Ala-Maunus matkusti Norjan ja Keski-Euroopan vuoristojen äärelle. Nämä elämykselliset matkat ovat vaikuttaneet hänen maisemamaalauksiinsa.
Tänä päivänäkin musiikki liittyy kiinteästi Ala-Maunuksen maalausprosessiin ja hänellä on tapana kuunnella kokoamiaan soittolistoja työskentelyn aikana. Palava taivas -näyttelyn teoksia maalatessa työhuone täyttyi erityisesti folk-, rock-, pop- ja metallimusiikilla. Näiden lisäksi soivat sähköurut ja reggae.