Valo välähtää päälle kuin taikaiskusta, näen valkeita kukkia. Ennen kuin ehdin hahmottaa huoneen kokoa tai tarkastella yksityiskohtia, huone pimenee jälleen.
Jään ihmettelemään mitä juuri näin.
Olivatko kukat todella siellä, olivatko ne oikeita? Näen ne jälkikuvana, kuin olisin tuijottanut suoraan aurinkoon, tai salamavalon jälkeen. Astun ulos huoneesta ja huomaan ajattelevani voisinko kävellä uudelleen sisään. Saisinko teoksesta paremman otteen? Teen niin, kukat heittävät välähdyskuvansa näkökenttääni uudestaan, järkyttävän hetkellisesti, ja katoavat taas pimeyteen. Olen hämmentynyt ja riemuissani. Vuosi on 2012 ja olen juuri nähnyt Ida Palojärven lopputyön Hamza.
Palojärven teosten kokeminen vaatii aikaa ja läsnäoloa: viipymistä, liikkumista tilassa, teoksen sisään astumista. Samalla ne pakenevat haltuunottoa. Ne ovat vasta pimeään tottuneelle silmälle näkyviä pyöriviä paperisia vuoria. Ne ovat esteen tai seinän taakse kätkeytyviä aavistuksia kauneudesta. Aarteista kenties? Teosten esineistö, installaatioiden katseen kohteet, ovat taianomaisia ja silti jollain tavalla banaaleja: veitsiä, hedelmiä, vuorimaisemia, kultaa, suolaa, kukkia. Materiaalit ovat symbolisia ja tuntuvat ikään kuin viittaavan tarinoihin. Kuitenkaan juonta ei synny, vaan katsojan kulku tai viipyminen tilassa saa aikaan ajallisen tapahtuman.
Vaikuttaa siltä kuin teos muuttuisi, vaikka muutos tapahtuu kokijassa.
HAM-galleriassa esillä olevien teosten yhtenä lähtökohtana on yksilön potentiaali vallan väärinkäyttöön, ajatus siitä, että voi aiheuttaa kärsimystä toisille suoraan tai välillisesti. Toinen lähtökohta on itsestäänselvinä näyttäytyvien asioiden tarkastelu kriittisesti. Esimerkiksi kaupan realiteetit ovat tällaisia: kauppa tuottaa meille kokemuksia, joita pidämme luonnollisina, vaikka ne perustuvat monimutkaisille järjestelyille. Hedelmät kaupataan meillä alihintaan ja raakoina, standardisoidun virheettömän näköisinä. Niiden funktiona ei ole vain ruokkia meitä vaan herättää mielikuva kaupasta raikkaana, runsaana ja houkuttelevana. Muutos harvinaisesta herkusta sisäänheittotavaraksi on tapahtunut verrattain nopeasti. Nykyään oletamme hedelmien kuuluvan kaupan etuosaan, heti sisääntulon jälkeen. Teoksessa EKSO 2 ne ovat tunnistettavia ja silti outoja, esillä ja kuitenkin piilossa.
Seuraan Idan työskentelyä läheltä, jaamme yhteisen työhuoneen. Hän työskentelee hitaasti, seuraten teoksen ideaa, testaillen, rakentaen ja malleja piirtäen. Kysyin häneltä joskus, jännittääkö se ettei lopputulos vastaa alkuperäistä visiota, sillä hän pääsee tarkastelemaan teostaan yleensä vasta yhdessä yleisön kanssa, kun teos on jo esillä. Riski teoksen toimimattomuudesta on siten korostuneesti läsnä teoksen esillepanoon saakka. Toistaiseksi sen riskin ottaminen on aikaansaanut niitä erityisiä kokemuksellisia tilanteita, joita hänen teoksensa synnyttävät.
Marja Viitahuhta
Ida Palojärven näyttely koostuu installaatioista Anlegestelle ja EKSO 2. Näyttelyä ovat tukeneet Taiteen edistämiskeskus ja Suomen Kulttuurirahasto.
