Aleph,

ANTIBIOOTTI

Jumalan vertainen
Ikuisuuden mittainen

täydellinen olemus
täydellinen kokonaisuus
täydellinen etäisyys

ihan

joka

ikisessä

asiassa

taivaan alla

ja kaikessa ja
jokaisessa

kaiken alla ja yllä

ja sitten

Muinaisten kreikkalaisten tunne

Oloani painaa acedia sanoit hetki ennen loppuamme.

Affekti ja maailmanloppu ja acedia ja ahdistus ja jäätikkö ja alkemia ja AMR ja antibiootti.

Seitsemän laatua,
Seitsemän syntiä.

Ylpeys
Penisiliini
Ahneus
Kefalosporiinit
Himo
Fluorokinoloni
Kateus
Makrolidi
Mässäily
Sulfonamidi
Viha
Tetrasykliinj
Kateus
Laiskuus
Aminoglykosidi

Viidessä polvessa kefalosporiineja
viidessä polvessa uskoa.
Viidessä polvessa heppoisia tauteja,
siedettäviä bakteereja, kohtuullista silsaa, aika helppoja viruksia,
viidessä polvessa löydettyä lohtua
sängyn pohjalla.

Antibiootit toimivat aikanaan.
Meihin, siis useimpiin ihmisiin,

Kun ihmisen tappoi kerran tavallinen VTI
kaikki vaatteet poltettiin,
rituaalimurha omenapuun varjossa.
Enemmän kuin yhden elämän lopun tarina.

Tähän loppuivat
tavalliset leikkaukset,
ja helpot synnytykset,
ja lonkkakorjaukset,
ja kemoterapia,
ja suojaseksi.

Ennen se oli vain satunnaista kiusaa satunnaisen seksin perään,
poltteleva tunne,
mutta nyt se on pelätty tauti, josta syntyy hengenvaarallinen sepsis

tai pahempaa.

Sinulle, minulle se oli pahempaa.

Pahempi alkoi kun
pitelin liian kevyttä kehoasi,
kostea pyyhe otsallasi.
Kuumeiset silmäsi katsoivat minua,
yhä tuntien,
yhä rakastaen,
yhä samalla tavalla himoiten.
Väsymys on uutta,
ei pihaustakaan huuliltasi,
jotka sinertävät,
sekin on uutta.
Lahot hampaat, mädän tuoksu nousee suustasi,
mutta kuitenkin
suutelen sinua,
koska olen ikäni
tahtonut syleillä sinua.
Elossa kaikessa elossani ja sinussa.
Kiitollisena tästä hetkestä jossa
saan kiitollisena ja kauhuissani olla osa

sinua.

No niin sanon,
kun siirryt
toisille maille,
tuonpuoleiseen maailmaan,
oppimaan
mitä on Aleph
ja kaikki muu
mitä

männyn varjossa makaa,

kun aurinkomme laskee verkkaisella tahdillaan.

Henkäys
Sykkivä sydän ja suonet ja rytmi.

Perhoset ja syntymän kauneus,

suontemme veri, kuohu vatsassa, nivusissa,
sisällämme virtaava elo.

Uuden elämän merkittävyys henkäys ja koteloiden purkaus ja ryömivät toukat ja syntyvät vauvat ja veren juhla ja syntymäriitit ja näykkivät hampaat.

Koska henki on elämä ja elän hengittääkseni sinua.
Puren, hengitän räjähdyksemme kukoistuksemme,

edes vain tänään.

Verta synnytysaltaassa,
syntymä on kuoleman alku,
jokainen solu rappeutuu.

Tänä aamuna kuoli perhonen,
lasikuvun viimeinen.

Nostimme kuvun,
tartuimme toisiamme käsistä kuin rukoillen.

Pure kieleni,
pure kaikki

irti.

Veren raja ja menetys tai suru. Viimeinen oli kuollut.
Menneet päivät tai menetetyt hetket ja joukot tai henget, joita ei voi palauttaa.

Rajoilla hengittäminen
Läheisyyden rajoilla hengittäminen
Ja veren rajoilla hengittäminen.

Sinun hengittämisesi siellä
ja täällä.

Olet siellä,

hengittämässä minua,
hengittämässä minut itseesi,
vetämässä minut henkeesi,
sekoitus happea ja feromoneja.

Ota tuoksuni itseesi, pidä kiinni,
anna sen avata keuhkosi,
tunteesi,
taikasi.

Anna sen tulla verenkiertoosi,
kaikkialle kehoosi,
anna sen avata suonesi,
minun tuoksuni.

Anna sen tulla,
älä päästä irti,

pihahda vain jonkun toisen muistot.

Hiilidioksidi
Jättökaasu.

Anna sen mennä ja vedä minut vereesi.

Hengitä minut sisääsi vedä henkeesi ota keuhkoihisi pidä sisälläsi anna sen avata keuhkosi anna sen kulkea tunteisiisi taikaasi anna sen tulla verenkiertoosi anna sen tulla kaikkialle kehoosi avata verisuonesi tuoksuni anna sen tulla pidä se hengissä ikuisesti,

pihahda vain

ja ainoastaan

jonkun toisen muistot.

Hoiva
ja aika hoitaa koti yksinäisyys ja aika laueta ja aika synnyttää lapsia

Aika leiripajalle ja aika katapulteille ja aika ilmaston hetkelle, aika jumalauta lehmille
ja aika kompassin opettelulle ja aika kiteille ja aika hyödylliselle hiilelle.

Rikkoutuneiden yhteisöjen kipu tai sen puute.

Löytäisit yhteisön, joka välittää ja valuutan, jota välittää ja jotain mistä välittää.
Löytäisit aikaa kultille tai aikaa kojootille tai aikaa viisaalle veijarille,
aikaa torakoiden puutteelle kaikkialla laattojen alla lomassa.

Valuutta,

ja valuuttaa on

kasvottomat alastonkuvani puhelimessasi.

Alastonkuvasi pilvessäni,
kaikki tallennettuna pilveeni.
Tallennettuna tietokoneelleni ja
kovalle kovalevylleni.

Valuutalla saa lentoja

paetakseni,
rakastellakseni,
pannakseni,
rakastaakseni,
muuttaakseni,
jatkaakseni,
luotasi paetakseni,
selviytyäkseni,
pois pois päästäkseni,

Olet muualla, etsimässä kansaasi yksinäisinä baari-iltoina,
kalkkimaalattujen lumiseinien kyljessä,
hienojen pikkuhotellien kattoterasseilla.
Olet muualla ennen aikaa leiripajojen opeille,
kaukana ajasta jona rahasta tuli valuuttaa.

Valuuttaa saa sinut tyydyttämään itseäsi
missä tahansa uusista autoistasi veneistäsi juhlistasi matkoistasi.

Valuutan kanssa ei tarvitse välittää,
viihdyttää,
jännittää,
rakastaa,
menettää,
lähteä.

Tai.

Valuuttaa on aikaa leiripajoille. Oppia sytyttämään tuli, rakentamaan asumus, tuntemaan kasvit, puhdistamaan vettä, löytämään suoja, pysymään lämpimänä, kuulemaan tuuli, tuntemaan lumen tahti.

Tai,

valuuttaa on kulkea pelotta hylättyjen kylien halki,
huolehtia toisistamme, kun vastassa on zombilauma,
pandemia tai sota vedestä.

Tai,

valuuttaa on laskea jalat toisten sänkyyn huoletta,
alasti ja paljaana ja ilkosillaan.

tai

valuuttaa on rehellisyys tai sitoutuminen tai kieltäminen.

Ja lopulta ja lopulta valuuttaa on ottaa omakseen

tai ottaa lähtö

oikeaan aikaan.

Kuolema

rappio ja pimeys ja lika.

Mutta ennen kaikkea

kuolema.

Kehosi mielessäni,
kasvosi kuin aina ja elossa.

Muistoissani olemme
talvi-ilmassa,
silmissäsi yhä valo läsnä.

Ja kuolema valuu juoksee kohti,
juoksee valuu valoa kohti ja
siihen valoon jonka minulle näytit.

Nyt ja aikaa sitten en nähnyt sitä pidemmälle.

Toimiston ovella, synkän uunin vierellä, viraston lamppu valaisee aina samalla tavalla, mietin, hymyiletkö yhä.

Mietin missä kehosi todella on.

Koska kehosi on kaikki mitä sinusta on jäljellä.
Se on varmasti jossain täällä, tässä rakennuksessa kanssani.
Kunhan pysyn tällä paikalla, tällä kivisellä lattialla, näiden kylmien valojen alla,
olen yhä kanssasi. Kehomme, hengissä tai ei, elävät samassa tilassa.

Nimesi ja polttoaikasi on kirjattu siististi mustekynällä. Vaaleatukkainen ja labratakkinen krematoriotyöläinen lukee ne minulle ääneen. Hän lausuu nimesi kuin olisit yhä elossa. Kuin olisimme vain sopineet tänne tapaamisen. Kuin olisin tullut tapaamaan sinua töihin, hakemaan sinut ulos syömään. Hän kertoo minulle päivän ja ajan, jona pääsisimme hyvästelemään.

Seuraavana päivän olemme viimeisillä treffeillä, ajankohta kirjoitettuna nimesi viereen. Silloin soivat laulut tai virret, en tiedä mitä varten sillä sinua varten tämä paikka ei ole ainakaan. Et koskaan uskonut, mutta en usko sinun välittävän. Tämä on meitä varten, meitä eläviä varten. Pukeudumme mustaan ja teemme mitä elävien täytyy. Sanomme mitä sanoa kuuluu. Tuomme kukat, jotka pyydettiin. Koemme tunteita, joista ei puhuta.

Seison tässä eikä vielä ole aika.

On aika, nainen labratakissa sanoo, mutta päivän etuajassa. Hän kääntelee papereitansa, katsoo minua. En osaa tulkita hänen ilmettänsä, mutta seison tässä, yhä samassa tilassa kanssasi ja kaikkien muiden kanssa, kuolleiden ja elävien ja toisenlaisten. Ensin oli myöhäistä ja nyt ei ole vielä aika. Sää on sumuinen ja kylmä ja kaunis, täydellinen tähän hetkeen.

Pintaan nousee ajatuksia, järjettömiä, merkityksettömiä ajatuksia ja kysymyksiä.
Onko työntekijä jo työntänyt sinut liekkeihin?
Jääkö sinusta tulen nälässä ja syleilyssä jäljelle muuta kuin tuhkaa?

En ole koskaan sitä itse kokenut, mutta luin jostain, ettei tuhka ole hienoa kuin hiekka, pehmeää ja valuvaista. Sen joukossa on luun paloja, osia, joita tuli ei tuhonnut, sinun osiasi. Hiiltyneitä, kalpeita, harmaita tai valkeita. Mietin miltä näytät, kun joku tuntematon, joka ei rakasta sinua asettaa sinut uuniin.

Tutkiiko hän kasvojasi?
Tietääkö hän ikäsi?
Tietääkö hän, miten kuolit?
Lukiko hän sen jostain?
Huomaako sen kehostasi?
Oletko murtunut?
Onko kehosi rikki?

Ovatko kasvosi levolliset ja kauniit ja näytätkö vain nukkuvasi, niin kuin jotkut kuolleet.

Vai tekeekö hän vain työnsä, tuntematta mitään?
Käynnistää uunin
työntää sinut sisään
sulkee oven
laittaa sen lukkoon
painaa nappia ja odottaa.

Mistä sinut vedetään ulos?
Kuinka kauan siinä kestää?
Ja mitä hänestä silloin tuntuu?
Oletko hänelle vain yksi ruumis muiden joukossa?
Miten tämä menee?

En uskalla googlata. En uskalla kysyä henkilöltä, joka löysi sinut sinä aamuna. En uskalla kysyä krematoriotyöntekijältä, joka kyllä tietäisi, joka ei tuntisi sinua kohtaan mitään, joka kyllä kertoisi kohteliaisuuttaan tai säälistä. Joka ehkä tietäisi miten oudolta tuntuu surra.

Olit mäntypuu, hän sanoi. Olimme mäntypuita kumpikin. Hän sanoi niin ja näytti minulle viimeisen sinusta elävänä otetun kuvan, katsomassa kohti taivasta, metsässä mäntypuiden joukossa koira vierelläsi. Näytät onnelliselta ja minä katson pois. Hän kertoi minulle myöhemmin jättäneensä sinulle ruokaa pöydälle odottamaan. Hän oli tehnyt sinulle spagettia ja tomaattikastiketta, käski sinua syömään sen pois, mutta aamulla se oli yhä koskematon.

Pidätän hengitystäni niin pitkään kuin voin, yritän päästä lähelle sitä miltä se tuntuu.
Täytyy päästä lähemmäs, täytyy pidättää henkeä pidempään mutten voi, enkä halua, joten vedän syvään henkeä ja hengitän ja imen ilmaa itseeni. Avaan suuni ja otan kaiken vastaan, syvään ja kiitollisena hengittäen. Mietin matkaasi tämän tuolle puolen. Matkaasi mahdottomaan tilaan, jossa ei tarvitse hengittää. Matkaasi hapen tuolle puolen.

Matkaasi hengen tuolle puolen.

Äitisi halusi meidän tietävän, ettet halunnut satuttaa ketään muuta. Ettet halunnut satuttaa ketään meistä. Ystäväsi ajattelevat sen olleen jokin päähänpisto. Ehkä niin, mutta eikö päähänpisto olisi hypätä junan alle. Eikö päähänpisto olisi niellä kasa lääkkeitä. Köyden hankkiminen ja sen sitominen kalustukseen, sitominen kaulan ympäri vaatii ajatusta. Mutta toisaalta, ehket oikeasti tarkoittanut sen menevän niin. Jäitköhän miettimään sitä viime hetkillä. Ennen kuin otit sen askeleen. Kaduttiko sinua, pelottiko, sattuiko elämäsi viime hetkillä? Ehditkö ajatella vai oliko kipu liian voimakas?

En voi kysyä keneltäkään, en uskalla kysyä keneltäkään. Yritän ymmärtää ajatuksiasi, yritän päästä sisääsi, yritän kävellä kanssasi viimeiset askeleet, kuvitella sinut heräämässä, nousemassa ja katsomassa vieressäsi nukkuvaa ihmistä. Mietin, ymmärrätkö miltä hänestä tuntuu herätessään. Onko sinulla sukat jalassa? Miltä lattia tuntuu jalkojesi alla? Mietitkö näitä asioita, kehosi viimeisiä aistimuksia? Kosketatko seiniä ja huonekaluja kulkiessasi kylpyhuonetta kohti? Joskus minä teen niin ollakseni elossa, ollakseni läsnä. Kosketan asioita, pehmeitä tai kovia. Suljen silmäni ja kosketan seiniä, kylmää kiveä, lämmintä puuta, rakastajan kylkeä, lapseni päätä. Kuljetan sormiani niiden poikki tietääkseni olevani yhä täällä, vetääkseni itseni maan pinnalle, löytääkseni paikkani maan pinnalta.

En usko, että sinä koskit seiniä tai ajattelit huonekaluja tai halusit olla maan pinnalla.
Olet varmasti jo muualla, seinien ja kiven ja puun ja tämän maailman lämmön tuolla puolen. Olet jättänyt meidät jo ennen lähtöäsi.

Huomenna tulen taas samaan aikaan, ajallaan.

Itään,

Itään!

Huusivat vanhimmat. Minä ja lenkkarini, minä ja neulemekkoni, minä ja kimalletoppini minä ja märät alkkarini minä ja pinkki lakkini minä ja urheiluliivini minä ja kesäkadut aurinkokadut, minä ja pakomatkani.

Itään itään,

Itäänitäänitään he sanovat, esteitä joka kulmalla, heiluttavat käsiään, juoksemme itään niin jumalauta itään aina itään aina heitä karkuun. Minä ja lenkkarini, liian isot tai pienet, minä ja aurinkolasini, minä ja yli-iso takkini minä minä minä ja hattuni minä ja lakkini minä ja pyykkinarulta varastetut vaatteeni minä ja rokotehumalainen pakomatkani minä ja pako itään kaikkien muiden kanssa.

Itään.

Vanhimmat jäivät pidättelemään niitä niin pitkään kuin suinkin. Vanhimmat ja heidän viisaat kätensä, roikkuva iho. Homeen ja viisauden haju, vanhimmat ja heidän kumarat selkänsä lähiöleirintävarusteensa Kool-aidinsa Budweiserinsa. Vanhimmat pidättelevät niitä ruskettunut iho hauraat luut liian kohtalokasta vanhimmat elementissään.

Kukaan ei halua nähdä vanhimpiensa pelkäävän.

Juoksemme ventovieraiden kanssa, koko perkeleen kaupunki kieroutuneella ultramaratonilla, juoksemme pakoon itään itään itään sydämeni pum pum pum ai miten keuhkoihin sattuu mutta me juoksemme pakoon pum pum pum nyt löysin mutaiset saappaat, en halua tietää kenen, vedin ne jonkun jalasta kun etsin ruokaa, ai miten ikävä minulla olikaan mansikoita oliiveja paistettua kalaa, ai miten nälkä minulla on mutta ne saappaat, väärää kokoa mutta ai miten lämpimät. Vanhat farkut, joku huppari ja jotain muuta kun juoksemme pakoon ei ehdi pysähtyä syödä tai juoda. Juoksen pakoon, pysähdyn ja sitten,

Kaikki äänet vaimenevat

Sitten,

Näen sinut.

Kohoan maasta; näen pilvet ja mansikat ja sinut suutelemassa minua. Näen. Muistan meidät tanssimassa sillä klubilla, sen laulun tahdissa. Mutta nyt lennän leijun ai ja minä vain tanssin eikä ole heitä eikä itää eikä vanhimpia. Minä vain tanssin minä tunnen vain sinut.

Mutta,
näen sinut, seisomassa kadulla, niiden ympäröimänä.
Lamaantuneena tappiosta tai pelosta.
Näin ei pitänyt käydä sinulle,
Vaan vanhemmille.

Näin ei pitänyt käydä sinulle tai kellekään meistä,
mutta siinä sinä seisot ja katsot ympärillesi.
Katsot niitä ja seisot.

Sitten näen sen, et pelkää,
Sinua ei jähmettänyt pelko, olet kaiken yllä,
Katsot suoraan silmiini, suoraan minuun, poissaolevana ja muualla.

Katsot minuun ajassa pysähtyneestä kehostasi.

Katsot minuun ja haluan että juokset.
Katsot minuun ja minä juoksen.
Juoksen sinua kohti,
tartun sinuun,
ohitan sinut.

Huudan nimeäsi.
Minä juoksen, sinä jäät,
minä tanssin, sinä pysyt paikallasi,
minä suutelen, sinä kartat,
minä kosketan, sinä torjut.
Minun huutoni, sinun hiljaisuutesi.
Sinä uneksit,
sinä pysyt paikallasi,
minä itään.

Vapaus tunne, jonka löytää villimetsistä tai yksinäisistä puista, yksin nauramisesta tai ehkä vanhojen ystävien seurasta.

Tähän metsään saavun yksin.

Ajoin pois kaupungista ja ajaminen on vapauden kaipuuta: pika-ajoa, hidasta ajoa, tiellä olemista ja tielle asettumista. Pidän pisteiden A ja B välisestä tunteesta.

Pidän liikkumisesta, liikkeellä olemisesta,
Pidän liian kovalle laitetusta radiosta ja liian nopeasti ajamisesta,
Pidän vapauden tunteesta ja pidän
vapaasta tunteesta, joka vapauttaa minut sinusta
ja vapauttaa kaikkien suudelmiemme muistoista,
pehmeistä huulista ja menneistä metsäretkistä.

Yöaikaan saavun maaseudulle ja seuraavana aamuna etsin ruokaa.
En eksy täällä, mutta sinä voisit eksyä.

Kasvituntemus on avain ruoan etsimiseen ja nälän ratkaiseminen ennen kuin nälkä vie voimat on avain täällä selviytymiseen.

Ja vesi.

Vesi on avain kaikkeen. Tässä metsässä tarvitaan vettä ennen ruokaa koska ihmisen ruoansulatus tarvitsee vettä. Kuivaa ruokaa ei kannata syödä, jos vettä ei ole lähettyvillä.

Syötävät kasvit maistuvat aluksi kitkeriltä, muttei kannata pelästyä. Olet ehkä tottunut mauttomiin salaatteihin, Tescon, Asdan, Lidlin tai muun kaupan tuotteisiin. Nyt maistat vitamiineja; rautaa ja kaikkea muuta hyvää.

Paitsi,

jos kasvit on kerätty tien syrjästä, niissä voi maistua koirankusi tai autojen kuralieju. Ei kannata.

Ei myöskään kannata:

Syödä kasveja, joista tulee valkoista mahlaa.
Punaisia tai kirkkaita kasveja.
Vanhoja tai lakastuvia kasveja.
Terävälehtisiä kasveja.

Poikkeuksiakin löytyy.
Poikkeuksia löytyy aina.

Sinä olit poikkeus ja mietin sinua yksin tai kun olen muiden kanssa.
Mietin suudelmiesi persikkaista tai mantelista makua.

Mutta tärkeintä on tehdä kasveille syömäkelpoisuustesti. Jos murskattu kasvi tuoksuu mantelille tai persikalle sitä ei voi syödä. Ei kannata syödä, ei kannata suudella, ei nuolla, ei kannata mitään.

Kannattaa välttää vanhoja ja välttää limaisia, ne voivat olla myrkyllisiä. Ja kannattaa välttää kirvelyä, jos vaikka puristaa kasvista mehut herkälle kohdalle ihoa: ranteelle tai taipeeseen ja tuntuu kirvelyä, ei kannata syödä. Kirvely on ajan hukkaa.

Kun on aika maistaa tuntematonta kasvia, siitä laitetaan pieni pala alahuulen alle ja pureskellaan vähän, mutta nielemättä. Sitten kasvi siirretään kielen alle ja odotetaan, minuutti tai pari. Jos tuntuu epämukavalta tai vaikka polttelee, kasvi täytyy sylkäistä ulos ja olla syömättä. Kaiken tämän jälkeen kasvista voi repiä pienen palan ja, jos mahdollista, odotella kahdeksan tuntia ja katsoa tuleeko lopulta kipeä olo. Jos olo on hyvä, kasvin voi syödä.

Pelkät kasvit eivät riitä selviytymiseen. Tarvitaan myös proteiineja ja tarvitaan rasvoja ja tarvitaan vitamiineja ja mineraaleja ja hiilihydraatteja. Mutta jos täytyy selvitä vain viikko tai kaksi, niin kalorit ovat pääasia. Ruoasta saa energiaa, fyysistä ja henkistä, ruoalla voi parantua taudeista ja ruoalla voi parantaa haavoja ja ruoka tuo lämpöä. Vaihdossa saattaa joutua luopumaan aatteesta tai parista tai joutua metsästämään ja tappamaan ja kalastamaan.
Saattaa joutua.

Myöhään aamulla käyn poimimassa hyvistä kasveista kalorit talteen: osmankäämistä koko kasvi ja takiaisista lähinnä juuret. Juuret ja kukat ja pähkinät ovat hyvää energiaa ja lehdistä saa hyviä lääkkeitä.

Ilta kuluu sytyttämällä tulen ja lukemalla teltassa. Illalliseksi paistan kalan ja syön sen ihan yksin. Olo on yksinäinen ilman ystäviä mutten tunne oloani yksinäiseksi koska minulla on ystäviä ja minulla on ystäviä ja ystävät ovat voimaa. Selviytyminen ystävien tähden ja ystävien vuoksi. Selviytyminen sydänsuruista ja selviytyminen toisten kuolemasta ja elämästä ja menetyksestä. Selviytyminen yksinäisyydestä ja oudoista päivistä, ruuhkaisista aamuista ja surutyttöjen yöitkuhetkistä. Selviytyminen kasveilla ja juurilla ja pähkinöillä ja riistalla ei ole elämää mutta ehkä olemassaoloa.

Selviytyminen eläminen olemassaolo

ystävien kanssa

on eloa on rakkautta

ja elämä on joskus tuon vapauden tunteen kaipuuta.

Suru.

Suuren veneesi nokassa, katse kohti kaukana sinertävää jäätikköä, nojaudun sinuun, käärittynä moneen kerrokseen merinovillaa ja untuvatakkia ja vedenpitävää vaatetta, siellä alla, iho vasten ihoa.

Katson tätä vahvaa olentoa, mutta se tekee minut apeaksi.
Apeaksi ja kaihoisaksi, ehkä melankoliseksi ja samalla ahdistuneeksi.

Jäätiköt ja suru, jonka ne päästävät minun otettavakseni.

Jäätikön suru muinaisesta olennosta, joka hiljalleen ja sulaa hiljalleen katoaa. Muinainen suru sen kauneudesta ja oma suru kuolleista ihmisistä tai jääkarhuista tai muista kuolevaisista.

Siinä hän siis on, korkea ja välinpitämätön ja kaikilla tavoilla sininen.
Siinä se siis on, suru ja arktisten öiden himmenevä valo.

Sinä iltana, seison pienellä saarella katsomassa häntä ja katsomassa sinua, hiljaisuutemme peittää sen lohkeilun ja sen hiljaisuus peittää meidät. Valtava jääpala vajoaa mereen. Näemme tunnemme kuulemme aallon ja näen tunnen kuulen sinut. Sinun ja aseesi vieressä seistessäni, käännyn puoleesi ja opin. Opin ettei laivaa saa ohjata liian lähelle sulavaa jäätikköä. Ei arktisen meren pinnasta heijastuvan jääseinän pituutta lähemmäs.

Kuunari, jäänmurtaja, purjevene, soutuvene, Zodiac. Suuntimena tähdet ja aallot ja tuuli ja suuntimena GPS ja suuntimena navigointisovellus. Seisot jäämerellämme ja seison sinun ja aseesi vierellä ja opin. Opin että ase suojelee meitä jääkarhuilta. Opin että ensin käytetään hätärakettia, tai ehkä lennokkia. Opin tämän omin käsin ja opin. Opin että karhun ampuminen on viimeinen keino. Opin että tullakseen oppaaksi tällä ei-kenenkään valkoisella valtavalla jäätikkösurun ja lumimyrskyjen vaeltajamaalla, opastaaksesi minut itseesi ja sulavaan jäätikköön, on opittava käyttämään kivääriä ja on opittava lumen ja jään kieli. Mietin, miten aurinkoisesta maastasi tullut ihminen oppii lukemaan jäätä ja kaikkia lumen nimiä tässä karussa maastossamme.

Opetan sinulle jäästä, sinä opetat minut ampumaan tarkasti.
Opetan sinut tasaamaan painosi hangella,
Sinä opetat minut lataamaan aseen
Opetan sinut astumaan heikolla merijäälle,
Sinä opetat minut tuntemaan luodit
Opetan sinut tunnistamaan painollesi liian syvän lumen,
Sinä opetat minut tähtäämään näköäni pidemmälle
Opetan sinut kuuntelemaan puhuvaa jäätä,
Sinä opetat minut nojaamaan potkaisun suuntaan,
Opetan sinut näkemään tanssivan hiutaleen.
Sinä opetat minut laukaisemaan,
Sinä opetat minut,
ja kuitenkin,

Se oli onnettomuus, sanotaan, ja olihan se. Onnettomuus aseella, jonka piti suojella meitä. Se oli onnettomuus ja sen olisi voinut estää muttei estetty.

Se oli onnettomuus ja kun lopulta päästät irti ja halaan sinua kuin olen halannut kaikissa aiemmissa elämissämme, itken vähän, mutten yhtä paljon kuin itkin toisissa menneissämme.

Itken vähän

ja sitten

olet poissa

Ja sitten,

hetki shokin jälkeen,

suru.

Olet poissa ja minä kellun tässä maailmassa tai jossain muualla. Pidän kiinni jostakin, mistä vain, kaikesta. Pidän kiinni muistoistamme jäätikön reunalla valkeassa tai sinessä ja pidän kiinni herätäkseni taas sylissäsi. Yritän päästää irti kuolemasi muistosta. Silmät jättävät hyvästit, kun suu ei toimi, nielu lamaantuu ja sanat eivät löydy.

Kävelen.

Kohotetut jalat,

Kävelen.

Mieleni kuolleella vuoteellasi.

Kävelen vain ja

virheet, aina virheet ja sanomatta jääneet asiat, heikko olo ja paniikkikohtaukset.

Googlaan ohjeita surun selittämisestä lapsille, surun käsittelystä.

Hylätään totuus.
Parantuminen vaatii aikaa, uuteen maailmaan sopeutumista.
Ohjeita parantumiseen, hyväksymiseen, kiinni pitämiseen ja pois päästämiseen.

Surun vaiheet, suru vesistöistä ja vetehisistä, suru metsistä ja raunioista ja poltetuista tauluista ja kuolleista vaareista ja sairaista isäpuolista ja pommitetuista taloista. Suru sodan julmuudesta ja suru nousseesta merenpinnasta ja kadotetusta hapesta ja suru tietämättömyydestä ja suru välinpitämättömyydestä. Suru kadonneista tytöistä ja julmista pojista ja sulavista jäätiköistä. Suru lukutaidottomuudesta ja suru yksinkertaistuksista. Suru diktaattoreista ja suru planeetoista, palavista kodeista, sulavista ja hiiltyneistä ja palavista.

Suru eikä juuri muuta.

Sinä olet lomieni rytmi ja kerron sen koska

En ole nähnyt sinua vuosiin ja kuvittelen sinut menneisyydessämme menneissä rytmeissä, jotka käyvät hitaasti mutteivat yhtä hitaasti kuin täällä kaukana pohjoisessa missä kaikki rytmit ovat vain kaukaista kuminaa.

Pum pum pum kuului meistä,
aitaa vasten ja
toisiamme vasten
ja livemusiikkia vasten
keikkapaikassa täällä tai siellä.

Pum pum pum
kuului meistä ja

hakkasit eri tahtiin,

kehosi, energiasi

kovempi.

Toivo ja syli ja
kuinka lomailla tässä palavassa maailmassa.

Katukollit (Miau!)
Trikoohousut (Miau!)
Kuumat kissat (Miau!)
Surkeat äijät ja veltot lapset,
Värisevät koirat ja tärisevät vauvat,
Lomat

Kreikassa.

Maskit lennoilla,
pian ottamassa aurinkoa palavien taivaiden alla.
Vesi yhä niin sinistä, iho yhä himokasta

Lomakohteet joista löytyi turvaa ja lomakohteet joista tuli liian raskaita kantaa. Ystävät jotka kukoistivat ja ystävät jotka katosivat, ne jotka tulivat ja ne jotka eivät tule enää koskaan. Ne jotka eivät välitä ja ne jotka huutavat, typerät tai urheat tai kauniit.

Katukollit (Miau!)
Trikoohousut (Miau!)
Kuumat kissat (Miau!)
Surkeat äijät ja veltot lapset,
Värisevät koirat ja tärisevät vauvat,

Loma Kreikassa,

Virus, loppu, hitaus, saapuvat ja lähtevät, juominen ja laulaminen ja uiminen, vähän kuvia ja vähän BeRealia, vähän syyllisyyttä ja vähän selityksiä, vähän protesteja ja vähän vihaa, vähän lopputulemia ja vähän tekosyitä ja vähän oikeutuksia. Vähän hautajaisia ja vähän tauteja, vähän romahtaneita keuhkoja ja vähän painajaisia, vähän paranemisia ja vähän ikuisia unia. Vähän kavereita, vähän rakastajia. Vähän vihollisia, vähän jakoja, vähän empatiaa, vähän räjähdyksiä, vähän onnettomuuksia, vähän etäisyyttä, vähän instaläheisyyttä, vähän tirkistelyä, vähän shokkia, vähän turtumusta, vähän tulta. Vähän janoa ja vähän forever-tatuointeja, vähän siskon synttäreitä ja vähän pihatulia, vähän kavereiden kaipuuta. Vähän dystopioita, vähän verkosta irtautumista, vähän surrealistisia elämiä, vähän Lonely Planetin matkaoppaita. Vähän peruutuksia, vähän uudelleenbookkauksia. Vähän lomasuunnitelmia maailman loputtua, aikojemme lopussa.

Hän sanoo unohda lomat, hän sanoo,

mutta kuitenkin, vähän rusketusvoidetta, vähän ouzoa jäillä, vähän saksalaisturisteja, vähän matkatavaroita, vähän livemusiikkia, vähän tuoretta kalaa, vähän elantoja, vähän globaaleja pandemioita, vähän bikineitä, vähän aurinkoisia altaita, vähän musakaa, vähän ilmaisia pähkinöitä punaviinin kanssa, vähän kavereita, vähän retsinaa, vähän uutta ja vanhaa, vähän oikeudentuntoa, vähän melankoliaa, vähän ex-rakastajia, vähän lempeitä tuulia, vähän unohdettuja pyhiä, vähän aikuisten tunteita, vähän kesähattuja, vähän instatarinoita, vähän vanhoja kirkkoja, vähän rankkoja säitä, vähän raivoa pilatuista lomista.

Vanha maailman laki, kaiken palo, ei takaisin katsomista, ei tietä takaisin.

Sinä yönä, viimeisissä rantabileissä, kuusi planeetta näkyvissä taivaalla, ”Mars punertaa” sanon uudelle rakastajalle, ”Olemmeko pilvessä?” hän kysyy ja me nauramme. ”Pitää päästä lähemmäs musiikkia”, sanon. ”Tuolla on Jupiter” sanoo ystävä, osoittaen taivasta. Googlaamme niitä, voiko olla, pakko tietää. Jotain tapahtuu tänä iltana, juuri nyt, ihan juuri nyt jokin pyhä pienuus ja syvä ymmärrys, jotain suurta ja ei yhtään mitään, jotain mullistavaa ja merkityksetöntä, planeettojen liikeitä ehkä, paisuvia meriä ja ulisevia koiria ja täriseviä vauvoja ja unettomia äijiä, todellisuus muuttuu. Sen tuntee, tunnemme ymmärtämättä mitään. Niin pieninä, niin kovin pieninä kuljemme tanssivien kehojen ohi kohti musiikkia, lähemmäs ja aina lähemmäs kohti lähdettä ja

sanon,

Katukollit

Ja sinä sanot Miau!

Ja minä sanon
Trikoohousut

Ja sinä sanot Miau!

Ja minä sanon
Kuumat kissat

Ja sinä sanot Miau!

Bunkkerin sisällä me olemme kuin näkymättömiä saarimaailmoja,
istumme toistemme vieressä Suuren eristyksen jälkeen,
toistemme sylissä kuin olisimme ainoat jäljelle jääneet.

Nyt mietin, oliko välillämme vain harhaa.

Maan alla ollessamme tutustuimme vähitellen.
Molemmilla maan päällä puoliso ja perhe.

Kun nukuimme koinsyömissä punkissa,
pidit minua kädestä.

Olin sylissäsi.

Silitit alaselkääni.
Silitit minua kunnes nukahdin.

Olit päällä.
Olit päälläni,
niin kirjaimellisesti, henkisesti, uskonnollisesti.

Meiltä taisi mennä ajan taju ja taju aiemmasta elämästä. Kun asuu syvällä pimeydessä, matojen, luteiden, kirppujen ja rottien kanssa, joutuu jättämään osan itsestään. Kaikki hienous on poissa. Yltäkylläisyys. Kauneus. Jännitys. Nauru. Poissa. Ravintolat, kuntosalit, toimistot, verot, juhlat, poissa. Jäljelle jäi sietokyky, kestokyky, pelko, eristyneisyys, nälkä. Jäljelle jäi vain lupaus toisen kosketuksesta.

Kun Suuri eristys alkoi, meillä oli liiketapaaminen lentokentän baarissa. Minulla oli päälläni valkoinen pusero ja musta hame ja korkeat korot ja sinulla oli ylläsi pelkistetty musta mekko. Odotimme kukin lentoamme, joimme Rieslingiä ja juttelimme yhteisistä projekteista.

Sireeni alkoi huutamaan, kun olimme melkein juoneet juomamme loppuun. Muistan hämmennyksen silmissäsi, viimeisen siemauksesi, ei enää niin sulokkaan. Sitten meidät ohjattiin sukkulabussiin ensimmäisten joukossa, koska olimme bisnesluokan vakiolentäjiä. Olimme tärkeitä, meidän elämällämme oli tarkoitus.

Ensin laskimme päiviä, sitten viikkoja, sitten kuukausia ja lopulta lakkasimme laskemasta. Lukua otettiin sen jälkeen annoksista, puremista, luteista.

Viikon tai kahden ajan olimme ammatti-ihmisiä, eheitä, tärkeitä, monimutkaisia. Lopulta siitäkin luovuttiin, olimme vain ihmisiä, olimme taas omissa kehoissamme. Kehoillamme oli viat, toivot ja tarpeet.

Olimme yhdessä alhaalla koska olimme olleet yhdessä yläpuolella, kun kaikki alkoi. Mitään viehätystä ei ollut, ei kutittelevaa tunnetta tai himoa alkuun. Mutta lähenemme vähitellen, kosketamme koskettamatta, rakastumme kaikesta huolimatta, kuitenkin, kun pakotettu läheisyys saa intiimin vireen. Pian kuumeesi jälkeen rakastelimme ensimmäisen kerran.

Fyysinen tarve, latautunut läheisyys, henkinen yhteys, olosuhteiden pakko.
Ensin en pitänyt hikesi tai henkesi hajusta,
Jotenkin vanhaa, jotenkin imelää ja hapanta,
Tulehdus pyrkii ulos.

Mutta kun olimme olleet niin pitkään omillamme,
meitä jäi jäljelle niin vähän,

ja

En voinut etsiä tai löytää sinua,
joka voisit
sytyttää minussa kutittelevan tunteen,
tutkia huulia tai kieliä,
hampaita,
koskettaa alavatsan silkkistä ihoa,
purra kaulaani hiukan liian kovaa,
laskea tunteja seuraavaan kohtaamiseen,
haistaa halun ilmassa,
raikkaassa ilmassa,
odotuksia ilmassa,
kotikokkauksen ilmassa,
aamukahvin ilmassa,
sinä vuoteessani -ilmassa.
En enää
haista muuta kuin mätää,
likaa, hikeä ja suolajanoa,

ja minä

katoan valtamereen.

Minä

tyydyn happamaan henkeesi ja hikiseen kuumeihoosi, etsin lohtua sinusta

Ja kun lopulta tulee aika kiivetä ylös,

minun, sinun ja jonkun muun,

kiipeämme bunkkerista, käsi kädessä, toisiamme lohduttaen

katsomme uuttaa maailma hapanta hengitystä pidättäen

iho kuumeillen,

hampaat oireillen,

mukanamme matoja ja luteita ja rottia ja rämeen olentoja,
mutakäärmeitä ja mutakakkuja
ja vanhentuneita antibiootteja ja homeisia hillopurkkeja,

ja me lähdemme,

päästämme mielikuvituksen laukalle,

eristyksen ja pakotetun rakkauden jälkeen.

Iloa siellä mistä iloa on vaikea löytää ja kuumia heinäkuun päiviä ja kesäkavereita ja kuumeisia mökkejä purjehdussesongin aikana ja hyttysverkkoja ja söpöjä pikkuapinoita siellä täällä. Viidakot ja miten niissä selviydytään.

Sinä ja minä tulimme tänne vahingossa tai sattumalta ja eksyimme johdatuksella tai tarkoituksella. Erosimme ryhmästä ollaksemme hetken yksin, pitääksemme toisiamme kädestä ja katsellaksemme yön olentoja ja rakentaaksemme huviksemme lauttoja.

Kirkkaansiniset hämähäkit ja lävitse tunkematon kasvillisuus ja vihaiset jaguaarit ja viekkaat käärmeet ja röyhkeät hyönteiset.

Kaikki pian kadonneet viidakot ja heinäkuisen yötaivaan eloisat äänet. Kaikki rokotukset mitä ottaa voi ja varo verenimijälepakoita Etelä-Amerikassa tai syrjäisten kylien hurjia villikoiravahteja.

Kun huomasimme eksyneemme, jäimme puntaroimaan seuraavia siirtoja ja kuinka paljon meillä oli tietoaitoa pysyä elossa tai kuolla. Puntaroimme viidakkotauteja ja malariaa, nestehukkaa ja lämpöhalvauksia, tulehtuneita haavoja ja hyönteisten puremia, rikkinäisiä varusteita ja maastoutuneita skorpioneja. Menimme erillemme; minä jäin odottamaan sinua ja sinä lähdit etsimään muita.

Meillä oli viidakkosaappaat ja riippumattoja, meillä oli vedensuodattimia ja lääkepakkauksia, puhtaita sukkia ja puuvillavaatteita, meillä oli kompassi ja hyönteismyrkkyä ja jalkasienilääkettä ja meillä oli viidakkoveitsi ja puukko ja lankaa ja meillä oli toisemme ja aina toisemme.

Meillä oli seikkailuloma ja ohjattu vartioitu retki sinne ja takaisin maahan, johon meillä ei ollut mitään asiaa. Meillä oli vain vähän tietoa, vieraannuimme metsän olemuksesta, olimme tunkeutujia ja vieraslaji.

Parin päivän jälkeen olimme yhä hengissä, koska olimme valmistautuneet hyvin. Sinä harhailit jossain ja minä odotin sinua. Omilla sijoillamme hoidimme pienet haavat ja rakkulat heti kuntoon estääksemme tulehtumisen kosteissa oloissa. Olimme ryvettäneet vaatteemme hyönteismyrkyissä jo ennen matkaa. Olimme tutkineet aluetta, kasveja, monsuuneja, eläimiä, vuodenaikoja ja maastoa. Olisi ollut parempi jäädä paikoilleen, mutta sinä vaelsit päiväsaikaan etsien kylää, jonka ohi kuljimme ryhmän seurassa. Vältit tiheää kasvustoa ja tutkit tähtiä, matkustit ylämaastossa etkä kulkenut soiden tai jokien poikki.

Jossain vaiheessa tulit takaisin ja etsimme kylää jokien varsilta ja yritimme rakentaa lautan vaihteeksi. Mutta pelkäsimme alligaattoreita tai jaguaareja, krokotiilejä tai virtahepoja, piraijoita ja sellaista, emmekä menneet veteen. Emme leiriytyneet jokien varrelle tai puiden alle, koska pelkäsimme putoavia oksia ja käärmeitä. Löysimme hyviä leiripaikkoja ja raivasimme kasvuston kepeillä pysytellen maan yläpuolella. Ruokaa oli kylliksi, herkuttelimme papaijoilla, manteleilla, banaaneilla, villiviikunoilla ja kalalla. Suodatimme juomavedestämme maa-aineksen pois ja puhdistimme sen filtterillä tai keittämällä. Pysyimme nesteytettyinä ja toiveikkaina.

Olimme tehneet kaiken tämän, mutta tämä ei kuitenkaan ollut henkimaatamme ja esi-isämme puhuivat toisaalla, toisilla tasoilla ja toisissa paikoissa: preerioilla, kaupungeissa ja lumessa.

Viikon tai kahden jälkeen, luultuamme omia jälkiämme pelastusjoukon jäljiksi, katsot minuun ja mietit, pitäisikö jatkaa kehässä kulkemista vai jäädä aloilleen. Kysyt näin ja kun näen sinut märkänä, kosteana ja kuulen rasittuneet keuhkosi, päätän jäädä paikalleni säästääkseni energiaa. Istut viereen hikisessä t-paidassasi ja odotamme. Odotamme ja näen sinut ja viidakon ja maailman keuhkot, hengen, oodin olemassaololle. Metsän varjotanssija, metsän kosteus. Viidakot ja jaguaarit ja heinäkuu meidän kahden paikoillamme.

Pysyn lämpimänä ihmiskehosi lämmön vieressä, luittesi ja lihasi ja sykkeesi vieressä ja vieressäsi pienellä riippumatolla. Taakse jäävät päivät, joina en ole vierelläsi, taakse jäävät päivät ilman sinua. Ja pysymme aloillamme ja läsnä pelastusryhmää tai hidasta kuolemaa varten, vannon etten odota koskaan ketään muuta. Olet tässä ja minä olen kanssasi. Olen vaiti mielessäni ja mieleni kääriytyy pehmeän viidakkounesi syleilyyn.

Tähdet eivät kertoneet mitään,
aallot ja tuuli ja muut merkit vaikenivat,
metsä ei kertonut,
pimeys ei ohjannut.

Tappelun syynä oli varaston viimeinen paikallistamisjärjestelmä – GPS.
Meitä oli viisi, ensin kohteliaasti neuvottelemassa, sitten yksi meistä hiipimässä lähemmäs laitetta ja toinen sen huomattuaan rynnimässä läpi. Sitten olimme kaikki kasassa, repimässä sitä toisiltamme, lyömässä ja raapimassa ja pian minulla oli veitsi kädessä.

Tämän jälkeen minulle ennestään tuntematon tyttö veti aseen esiin. Se oli vanha museoase. Tilanne pysähtyi ja me jähmetyimme paikoillemme. Aseita oli nykyisin harvassa, ne olivat ensimmäisten menetettyjen asioiden joukossa, kun kaikki meni sekaisin. En ollut nähnyt sellaista aikoihin enkä tiennyt toimiko se edes mutten aikonut jäädä ottamaan selvää. Hän pyysi anteeksi, mutta hänen kätensä oli vakaa ja katseensa kylmä. Peräännyin ja poistuin kaupasta.

Halusin GPS:n koska lähes kaikki paperikartat oli poltettu tai turmeltu, mutta myös koska en tiennyt mitään suunnistamisesta. En osannut käyttää kompassia; en osannut tulkita luontoa. Tähdet eivät kertoneet mitään, aallot ja tuuli ja muut merkit vaikenivat. Metsä ei puhunut. Aurinko lämmitti ja teki minut iloiseksi, muttei kertonut aikaa. Pitenevät varjot olivat vain merkki mennä syömään tai juhlimaan.

Melkein kaikki kirjat olivat kadonneet, joten oppaita oli harvassa. Ne opastivat fiksumpia, vikkelämpiä päitä sitten kai. Olin aluksi liian hidas, liian haluton hyväksymään tilanteen ja ryhdistäytymään. Jatkoin elämää, niin kuin muut kaltaiseni, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Asuin kaupungissa, missä ei tarvinnut tietää mitään luonnosta, suunnistuksesta, ruoan etsimisestä, ensiavusta.

Minulla oli talo, auto ja puhelin. Kaikki tarvitsemani oli lähellä, ainakin melkein. Jos en tiennyt jotain, google auttoi. Osasin kulkea kaupungissa ja jos en löytänyt jonnekin sain kartan puhelimeeni. Jos sairastuin, menin sairaalaan. Jos oli tylsää, selasin Instagramia tai jotain. Sillä tavalla tajusin lopulta mitä oli tapahtumassa. Hitaasti, muttei liian myöhään. Selviytymiseni johtui oikeastaan hyvistä sosiaalisista taidoista, tilannetajusta tai vastaavasta, eikä mistään oikeista selviytymistaidoista. Löysin muutaman ihmisen, joiden kanssa tulin toimeen ja me selviydyimme yhdessä. Selvisimme, siis, muttemme eläneet kunnollista elämää.

Lähdin siis kaupasta tyhjin käsin ja palasin väkeni pariin.
Päätimme lähteä toiseen kauppaan, vähän kauemmas tällä kertaa.
Meidän täytyi löytää GPS, sillä meidän täytyi jättää kaupungin reunalla sijaitseva kartano.
Tilanne oli käymässä vaaralliseksi ja väkivalta lisääntyi jatkuvasti.
Mutta kuten sanoin, me olimme kaupungista emmekä tulleet toimeen motarin tuolla puolen koska

Tähdet eivät kertoneet mitään,
aallot ja tuuli ja muut merkit vaikenivat,
metsä ei kertonut,
pimeys ei ohjannut.

Bensa oli pilalla melkein heti, joten kuljimme hevosilla.
Veitsiä riitti, ja toimivia aseita löytäneille
ruudin valmistaminen ei ollut ongelma.

Tarvittiin vain

Kaliumnitraattia, jota saa lannoitteesta, tuhkaa, heinää ja paljon hevosen virtsaa.

Hiiltä, minkälaista vain.

Ja rikkiä Texasista, Lousianasta tai muualta päin maailmaa.

Jauhetaan kaikki ainekset hienoksi,
pitää muistaa jauhaa kaikki erikseen,
sitten mitataan ainekset tarkkaan

Tarvitaan
74,8%
Tarvitaan
13,13%
Ja tarvitaan
11,9%

Sekoitetaan,
ja Pum.

Me emme käyttäneet aseita, vaan ystävällisyyttä. Me puhuimme ja hymyilimme ja käkätimme, ja meillä oli hevoset. Hevoset olivat nyt arvokkaampia kuin mikään tai kukaan. Hevoset olivat kulkemiseen ja pakenemiseen, ruutiin ja turvaan, ne olivat valuuttaa ja kumppaneita. Ja pahimmillaan ruokaa.

Nousimme ratsaille, osa jopa itsevarmasti ja taidolla,
Jotkut vain roikkuivat satulasta tai harjasta.
Lähdimme kohti sitä toista kauppaa vähän etelämmässä.
Joku tunsi tien, joku oli käynyt siellä aiemmassa elämässään.
Ei mitään tekemistä, katse harhailee tiellä lojuviin autonromuihin,
kulaus lämmintä vettä paahtavan keskipäivän auringon alla,

ehkä keskipäivän,

sillä tähdet eivät kertoneet mitään,
aallot ja tuuli ja muut merkit vaikenevat,
metsä ei kertonut,
pimeys ei ohjannut.

Heräsin vierelläsi, vaikka olisin halunnut herätä jonkun aivan toisen vierellä.

Pidit minua sylissäsi pitkät talviyöt, pidit minua loputtomat kesän kuut.
Pidit minua sylissäsi, kun lehdet putosivat, pidit minua tyhjissä koirapuistoissa. Pidit minua sylissäsi sumussa ja pidit minua myrskyissä ja sateessa. Pidit minua sylissäsi kaiken tutun murentuessa ja pidit minua siitä huolimatta; me tiesimme molemmat, että halusin olla jonkun aivan toisen sylissä.

Menetys ja rakkaus ja valheet.
Rakkaiden menetys ja
toiselle valehtelu. Aina hengissä pysyminen.
Me elävät, vialliset olennot ja toiseksi parhaat.
Rakkausrunot ja rakkausrunot ja päin naamaa valehtelu,
valehtelu selviytymisen ja vieressäsi heräämisen tähden.

Valehtelu on ehkä vaikeinta, mitä älyllinen olento voi tehdä.
Valehtelu on rakastamista ja valehteleminen on pettämistä.
Valehtelen ehdottoman rakkautesi tähden
ja valehtelen haavoittuneen sydämeni tähden.

Valehtelen pitääkseni luumme liikkeellä ja vatsamme täynnä.
Valehtelen saadakseni sijan hökkelikylästä ja lähes hylätystä uima-altaasta.
Valehtelen kun keuhkomme täyttyvät kerran laittomasta savusta
ja valehtelen kun hoidan yhteistä puutarhaamme.

Valheiden oli tarkoitus pelastaa sinut ja minut.
Koska tarvitsimme toisiamme selviytyäksemme uudessa maailmassa,
kaiken elämän ja kaiken rakkauden hylkääminä.

Ylitämme rajoja vältämme sulkuja, liitymme ryhmittymiin ja lähdemme ryhmittymistä, liitymme naapureihin ja pidämme rakastajia ja pelastamme lapsia ja tuhoamme perheitä ja oikeutamme tekojamme ja hoivaamme rakkaitamme, etsimme tilaa ja paikkaa ja lopulta löydämme sen vuorilta. Lähes hylätty; lähes asuttu. Kanoja ja puutarha ja mukavia ihmisiä, jotka uskovat valheet, joihin alamme uskoa itsekin.

Ja jotenkin asetumme aloillemme. Maahan, jossa keskipäivän paahde ja savuiset päivät jäävät vaille järkeä tai näkemystä. Asetumme kastelun rutiiniin ja huoltamisen rutiiniin, lasten opettamisen rutiiniin ja parantamisen rutiiniin ja toistemme rutiiniin.

Vastuullamme on opettaa valehtelua. Lasten täytyy oppia valehtelemaan ja valheet ratkaisevat heidän elämänsä ja rakkautensa. Lasten täytyy oppia valehtelemaan ja useimmat eivät tunnista valheita. Emme me, me olemme valheiden ja rakkauden mestareita. Siksi opetamme. Opetamme miten aivokuoren etuosan aktiviteetti vaikuttaa päätösten tekoon valehtelusta huolimatta. Kun lapset valehtelevat, he oppivat jotain: tärkeitä kognitiivisia selviytymistaitoja. Lapset keksivät asioita mielellään, mutta he kertovat ensimmäiset tahalliset valheensa vasta neljän tai viiden vanhana. Ennen näitä ensimmäisiä valheita heidän täytyy oppia ymmärtämään sosiaalisia rituaaleja ja kirjoittamattomia sääntöjä ja hahmottamaan niistä poikkeamisen seuraamukset: kun varastaa kanan ja kertoo siitä toisille, saa rangaistuksen. Jos taas valehtelee, että kanan varasti ystävä, saattaa päästä pinteestä. Pitää pystyä myös kuvittelemaan, miltä toisesta ihmisestä tuntuu. Jos joku näki kanavarkauden, hän tuskin uskoo valheeseen. Mutta jos kukaan ei varmasti nähnyt, on selvillä vesillä. Lapsilla on hankaluuksia kehittää uskottavia valheita, mutta me opetamme heitä ja he kehittyvät. Tärkeintä on valehdella hyvin ja uskoa valheensa olevan totuus. Täytyy muuttaa vale totuudeksi. Pelkkä valehtelu ei riitä, vaan täytyy muuttaa todellisuutta omaksi edukseen. Ajatuksista tulee totta, sanoista todellisuutta.

Vuosia myöhemmin, kun vihdoin pääsen makaamaan viereesi petaamattomalla sängyllämme, huomaan lakanneeni valehtelemasta itselleni sinusta. Uskon rakastavani sinua ja uskon sinua ja uskon meitä. Makaan vierelläsi ja katsomme toisiamme silmiin. Sillä selkeyden hetkellä yrität olla rehellinen ja puhdistaa välimme, silmäsi tummenevat kertoessasi valheittesi vaiheet, selviytymisen tai rakkauden vaiheet.

Ja katson sinuun, silmäni tummuvat ja lausun valheideni hetket. Valehtelin rakastaakseni sinua ja opin lopulta rakastamaan sinua. Kerroin sielun valheita, syvimpiä syvyyksien valheita suoraan sydämen puhtaimmasta ytimestä. Valehtelin sielun asioista, valehtelin jatkaakseni sinua ja minua. Mutta nyt pidän sinua sylissäni ja pidän valheitasi totena, pidätän hengitystä ja raskasta oloamme ja rakkauttamme ja pidän kaikkea taakkaasi.

Valheet ja rakkaus ja menetys.
Valheiden tarkoitus on pitää sinut kaukana totuudestani
ja valheiden tarkoitus on pitää sinut lähelläni.

Äiti,

marmorihelmi,

jokaisen kuun ja mielialan.

Oi äiti, me sanomme ja me juomme

kirkasta.

Sinä iltana istuimme kannolla lähellä nuotiota, aurinko paistoi. Oi linnut laulaa oi lyhyet shortsit ja t-paidat telttakehä eikä huolen häivää. Valkoiset t-paitamme ja enkelten tukka teimme kirkasta ja joimme kaiken oi.

Oi,

Johtaja sanoo ja vie meidät patjoille, yksitellen, makaamaan pää sekaisin ja täynnä kirkasta ja dissosiaatiota ja jokaisella tiedon raskas taakka. Kaikkien enkelten tukka kirkkaasta sekaisin.

Vääntelehdimme kääntelehdimme kun he sanovat:

Tuon teidät nyt kaikkien Äidin yhteyteen,
Tuon teidät nyt kuumaidolle,

samealle, ja tuon teille,

Kaikkien Kuiden Äidin.

Kuu tulee ja

ja me lausumme:

KIRKASTA

kuun kuun kuun

maitoa

velliä

sameaa

kuumaitoa

kuun maitoa,

oi

Oi Äiti Jokaisen Kuun,

KIRKASTA.

Ja he sanovat:

Lapseni lapseni, rakkaat lapseni, muistakaa

Rakkaiden muistosta luopuminen,
vaellus (perillä),
kuollut punainen liha, jonka teille annan,
ravinteet, verenne rauta,
Vahvat jäntevät kehonne,
Hauiksenne, sitkeät mielenne.
Militantit perinteenne,
kuumaitoni vatsassanne.

Muistakaa millaista voi olla, armotonta, muualla. Ei ruokaa, ei suojaa, ei vettä, ei

KIRKASTA.

Lapseni lapseni minun lapseni, muistakaa Äiti Jokaisen Kuun jonka kutsun, kehossani tai mielessäni tuon teidän yhteyteen meidän kaikkien yhteyteen. Olemme yhdessä kaikki, tässä, turvassa tässä minun lapseni.

Pidän sylissäni itkien kirkkaassa, pidän
sylissäni kaiken lopussa, kaiken lopussa.

Löytää perhe jonka valita,
ei johon syntyä,
vaan jonka valita.

Älkää jääkö yksin sillä
minä silitän teitä, minä tuuditan teidät uneen,

Minä vain ja

Hys vain

Hys hys
vain

Vain, vain.

Ravitsemus tai hoiva,
asioiden laita,

En vieläkään tiedä nimeäsi,

ei mitään sanottavaa.

Kun juttelemme puhelimessa, kysyt neuvoja koirasi ravitsemisesta tai hoivaamisesta. Katson merta ja ulappaa ja allasta ja ammetta ja mietin, miten kaipaisin sinua, tai mitä sanoisin sinulle. Mitä sinä muka tiedät ravitsemisesta tai hoivasta tai ravinnosta?

Tunnet neonvalot, nättien tyttöjen tunteet, fiksut tai ovelat tai vikkelät liikkeet. Tunnet halut ja tarpeet ja klubit, nojailun ja halailun, pikku valheet ja kun ei ole mitään sanottavaa.

Mutta minä yritän kertoa sinulla ravitsemisesta,

ravinnosta.

Kerron sinulla hoivasta, koska

tiedän siitä paljon.

Kerron sinulla ravitsemisesta,

ravinnosta.

Kerron sinulle miten hoivataan.

Näin se käy:

Kun hänellä on nälkä, tee hänelle ruokaa.

Tee ruokaa tunteella ja valolla. Alkuun vaikka salaatti, jossa on paprikaa, fetajuustoa, kurkkua, tuoretta tomaattia, ohueksi leikattua sipulia, vähän oreganoa ja vähän oliiviöljyä. Sitten jotain täyttävää ja maukasta ja rasvaista. Ehkä quesadilloja ja paljon juustoa, sulatettuna, mustapapuja ja riisiä ja tulista kastiketta ja hapankermaa. Katso kun hän syö tunteella. Syö myös itse, ole seurana. Mutta anna hänen syödä viimeinen quesadilla, jossa on eniten juustoa. Anna hänelle pikku servettejä sormien putsaamiseen ja anna hänen valita jälkiruoka.

Ravitsemus liittyy paikkoihin siinä missä makuihinkin. Muistikuva henkilöstä tai tilanteesta, maistiainen tai pieni himo. Savuinen taverna kylmänä talvipäivänä Chilessä. Chilin tuoksu Unkarin vuorilla. Kreikkalainen salaatti valkeassa rantakylässä. Hunajainen baklava lontoolaisessa viinakaupassa. Yaiza blanco secoa vulkaanisella maaperällä. Kotitekoinen hummusleipä kotimatkalla, Dunkin’ Donut -kahvi aikaisin aamusta tien päällä, grillivoikkari uudelle ihastukselle ja viimeisillä pennosilla.

Ravitsemus ei ole ahmimista tai pikaruokaa ilman muistikuvia, kokkaamista yksin itselleen. Voikkarin laittamista vanhalle leivälle, sadan annoksen menulta tilaamista, kuivan muffinin ostamista lentokoneessa, syömistä miettien koko ajan omaa ulkonäköä, oliiviöljystä kieltäytymistä, suolan välttelemistä, ruoan jättämistä lautaselle.

Ravitsemus on arvokas asia, laitettu tunteella tai rakkaudella tai antaumuksella. Tuoreen ja hyvän syömistä riittävissä määrin. Vehreän ja kauniin ja hyvän ja pidetyn muttei väkivallalla tai kuolemalla tuotetun. Ruumiin tukemista tarpeeksi ja ruumiin tukemista oikein ja usein ja kunnolla. Muttei ottamalla toisilta ruumiilta, toisista ruumiista.

Ja lopulta ravitsemus on lahjojen antamista, pienten oppituntien, opittujen asioiden, omien tai toisten kokemusten antamista humalassa pitkällä illallisella. Kaikki elämän tai toisen palaset. Ei saa kävellä laavan reunalla, ei saa pettää kavereita, ei sää lähteä vieraan matkaan mutta joskus täytyy lähteä vieraan matkaan. Ei saa uida myrskyisällä merellä mutta saa uida myrskyssä ja merellä. Elämän antamista, elämän luomista, elämän rytmin ihailemista. Ihmeellisen elämän ja elämän ihmeen tarkastelemista. Hoivaaminen on todellista rakkautta, ehdotonta, puhdasta ja vilpitöntä, mustasukkaisuuden tai kateuden väistämistä, tai ainakin välttämistä, uusien surujen taakan kantamista.

Ja sinä tunsit neonvalot, nättien tyttöjen tunteet, fiksut tai ovelat tai ketterät liikkeet. Tunsit niin hyvin halut ja tarpeet ja klubit, proteiinipatukat ja suklaapatukat tai uudelleenlämmitetyt pikaruoat. Tunsit nojailun ja halailun, säälittävät pikku valheet ja ranskikset.

Ja yritin kyllä kertoa sinulla ravitsemuksesta ja ravinnosta.

Kerroin kyllä miten hoivataan,
ja tiesin siitä aika paljon.

Kerroin sinulle ja

kerroin

sinulle,

kerroin kyllä miten hoivataan.

Kaipuu tyhjyyteen ja miten sen voi saavuttaa.

Kaikissa meissä on vanha sielu, sanot pilke silmäkulmassa tutkiessamme jotain hylättyä rakennusta, spraymaalattua työmaata tai junavaunua. Vanha sielu on kaikissa nuorissa tai vanhoissa kehoissa, kätketyissä hybridiraajoissa tai lahjoitetuissa sisuskaluissa.

Nauran ja tunnen paljon, vailla huolen häivää.
Norkoilemme jättimäisten rakennusten katveessa meren rannalla,
ei huolen häivää.

Norkoilemme ja
pitkä tukkasi merituulessa,
ei huolen häivää.

Norkoilemme iltaisin, öisin, kaupungin valoissa.
Luokattomilla ikkunoilla ja aidoilla ja seinämaalauksilla.
Ensimmäistä kertaa mietin orgasmeja ja merta ja
munasarjoja ja vanhoja ääniä ja happea.

Henkeä

ja

sinä olet minulle tuo kaikki.

Orgasmit ja betonirakennusten monet ikkunat,
orgasmit ja kaupungin valojen ulottumattomissa huojuvat monet aallot ja
monet meret ja merten valot ja hapen kulku joka paikkaan
kosketuksestasi. Koskit usein ja paljon, talomme monilla ikkuna-aukoilla.

Ja kun kaikki tämä loppui ja kaikki meistä loppui, kaipasin tyhjyyttä. Kuin jättiläistalomme kaikkine vääntymineen ja aukkoineen ja ovineen ja parvekkeineen, joista pudota kuolemaansa, kaipasin kylmää pysähtyneisyyttä ja huolettomuutta, hiljaisuutta ja olemattomuutta.

Halusin vain olla, aloillani ja siinä, auringonlaskusta auringonnousuun.
Halusin vain oppia miten olla olemassa. Sinusta syntyi tunteita, voimakkaita ja
Kivuliaita ja hurjia ja siksi kaipaan tyhjyyttä.

Olemme erilaisia, koska sinä korvaat kulutetut tunteet uusilla, täytät tylsyyden jollain toisella, jollain uudella. Saat orgasmin uudessa sängyssä ja uudelleen läsnäoloa ja ihmiskosketusta välttelemällä. Siinä makuuhuoneessa minä olen vain aukko, vain ennestään tuttu ääni. Ja minä, minä täytän aika-avaruutemme kaipaamalla sinua, tässä ja nyt.

Mutta vaikka olen sinnikäs ja vaikka olen itsepäinen ja fiksu ja hauska ja osaan laulaa ja vaikka olen tarpeeksi hölmö yrittääkseni uudestaan ja uudestaan sinä olet liukas kuin merimakkara tai merten limainen kala. Et ole läsnä, koska tarvitset tuoreempaa tunnetta. Kuin pikkuinen energiavampyyri, siellä ja täällä imemässä ja imeskelemässä ja leikkimässä. Sinusta huokuu tunnetta, huokuu satutettuja sieluja ja huokuu aiheuttamaasi vahinkoa ja tuskaa. Pimeä aalto kätkettynä kiltteytesi sisään. Haistat toisten kivun ja naamioit itsekkäät tekosi hoivaksi tai huomioksi. Ja minun olisi pitänyt jo tietää tämä matkatessani kohti olemattomuutta tai tunteettomuutta.

Saavuttaakseen tyhjyyden on ensin löydettävä rakastumisen aiheuttama trauma. Tarvitaan toivoa ja valoa ja monta tuntia huomion keskipisteenä ja monta tuntia täynnä naurua ja hengen yhteyttä ja kehon tuntemuksia. Ja sitten rakkautta ilman vastakaikua ja viikkojen tai vuosien unelmointia ja musertumista ja huomiotta jäämistä tai läsnäolemattomuutta. Kaikki tämä opettaa säätelemään tunteita. Ajattelemaan, etteivät asiat olekaan niin pahasti, ettei satu niin paljon. Ettei kipu ole todellista, että se menee lopulta ohi. Ja että siinä ja silloin on matkalla kohti parempaa.

Tyhjyyden oppii tuntemaan pikkuhiljaa, kun kipua on kertynyt tarpeeksi. Satutin itseni hiljalleen oppiessani tuntemaan sinut. Olet ensikertalainen, tietysti, ei mikään vanha sielu vaan sielu täällä ensimmäistä kertaa. Et tiedä, miten asiat ovat. Et tiedä, miten tämä toimii, mutta minä tiedän.

Kun tunnen kaikki tunteeni ensimmäistä kertaa, istun hiljaa. Tunnustelen. Tunnen niin paljon, tunnen kaiken maailman huolen ja enemmänkin. Tunteeni ovat kuin rakennuksia tai muistoja sievistä kesämökeistä ja puu-uuneista ja puutarhoista ja tunnen kesäsaunat ja Italian huvilat ja mäntymetsän nuotiopaikat ja hotellit tien päällä ja tunnen tämän kaiken.

Kun satutat minua toisen kerran, en tunne muuta kuin pienen piston, kuin haalean hellepäivän Amstelin. Kolmantena kertana ja kaikkina kertoine sen jälkeen uskottelen itselleni, ettei minuun satu. Uskottelen itselleni niin ja jotenkin saan itseni uskomaankin. Uskon ja saavutan hiljalleen huolettomuuden tai pysähtyneisyyden tai vain olemisen tilan, kuin suuri betonikotimme meren rannalla, ei huolen häivää.

Ja kun lopulta kävelen pois luotasi,

valtavat meret ja

Tyhjyys.

Joskus, kun katson sinua hoitokodin sängyllä, planeetat asettuvat sijoilleen
ja ajatukset kiertävät kehää ja lempeyden periaatteet pettävät.

Ostin lipun Marsiin,
siellä kehoni odottaa syväjäässä.
sanot ja minä hymyilen.

Kun miettii selviytymistä ja hiipuvaa planeettaamme, täytyy miettiä valtaa. Kenellä valta on? Vallan tulisi olla meillä. Mitä vallalla tehdään? Pitäisi tehdä jotain. Mitä jotain? Jotain radikaalia ja jotain kaunista?Pitäisikö välittää ja ymmärtää ja pitäisikö oppia ja kuunnella?

Sinulla on yksityiskoneita, yksityisasuntoja, yksityissaaria ja pieniä maa- ja tonttipaloja siellä täällä. Aina kun katsoin tilejäsi, olit eri kaupungissa, eri klubilla, hymyilit eri tavalla, suunnittelit jotain uutta. Hoitokodin sängyllä olet yhä vallassa ja olet yhä myrkyllinen.

Ostin lipun Marsiin,
siellä kehoni odottaa syväjäässä.
sanot ja minä hymyilen.

Tiesitkö, että kuussa on kusella,
paskalla ja oksennuksella täytettyjä muovipusseja, kysyn.
Laskeutumisten ja seisahtumisten jätteitä.
Naurat ja terävät valkeat hampaasi kiiltävät.

Hehkusi on myrkkyä,
Ja läsnäolosi on mätää
Ja aurasi on samea.

Sanoja ja suunnitelmia ja tarinoita milloin mistäkin planeetasta.
Minun täytyy oppia käyttämään valtaasi edukseni.
Minun täytyy oppia ohjaamaan myrkylliset
sanasi hyväksi virtaukseksi itselleni.

Joten sekoitan juomaani ja ajattelen
kaliumkloraattia ja sokeria.
Ajattelen kemian opintojani
ja opintolainaa. Ajattelen työpaikkaani hoitokodissa.
Ja ajattelen sinua ja valtasi käyttämistä.

Mietin kaliumkloraattia, koska
se on läpinäkyvä ja väritön jauhe.
Koska sitä käytetään räjähteissä, tulitikuissa ja valkaisuaineissa.
Koska se on hapettamisaine.
Koska se tappaa.

Koska joskus myrkky täytyy lopettaa
ja koska rukous ei aina riitä
Ja koska jotkut menneisyyden aaveet eivät lähde manaamalla tai lumoamalla.

Kun tapaa ihmisen, jolla on valtaa,
täytyy ottaa valta kaikin keinoin,
hyvin tai pahoin.
Ottaa se pois ja käyttää sitä yhteiseen hyvään.

Lakkauttaa valta niiltä, jotka eivät kuuntele aaltoja kanssasi,
syleile painajaisiasi pois, rakasta koiriasi tai opi metsien tai jäätiköiden tai tuulisten kaupunkien saloja. Lakkauttaa valta niiltä, jotka eivät opi tai elä tuntien, antaen tai hoivaten.

Matkan varrella
Ehkä vallankaappaus epäonnistuu.
Ehkä ymmärrys ei riitä.
Mutta jos onnistuu,
Kuten lopulta käy, todellinen työ alkaa.

Joten sekoitan juomaani ja mietin
kaliumkloriittia ja sokeria.
Ajattelen kemian opintojani
ja opintolainaa.

Ja kun lähdet Marsiin tai ajasta ikuisuuteen,
ajattelen meitä ja kuinka käyttää valtaamme viisaimmin.

Kuvailet ensin jotain paikkaa, tilaa.
Esität kysymyksiä ja yrität
pärjätä niiden kanssa parhaasi mukaan.

Minulla on paljon kysymyksiä, saatat sanoa.
Minulla on paljon vastauksia, saatan sanoa.

Luulen että kysymyksissä on kyse tekemättömyydestä, saamattomuudesta, toimettomuudesta,
Tekemisestä ja epäonnistumisesta. Minulla ei ole oikeita vastauksia, minulla ei ole syitä, minulla on arveluita, jotka jaan nyt kanssasi.

Kyse on ehkä kieltämisestä, kuin maailman todellisuus tuntuisi tapahtuvan jollekin toiselle.
Kuin todellisuutemme tunne häivenisi tai pettäisi. Kuin kokisi vaikka auto-onnettomuuden tai tappelun tai äkillisen rakkaudentunnustuksen tai uuden elämän synnyttämisen maailmaan. Luulen että kyse on siitä, lyhyistä dissosiaation hetkistä, ihmeistä, kauhusta tai kieltämisestä, joka venyy ylipitkiksi kuukausien ja vuosien ja vuosikymmenten saamattomuudeksi.

Vastaus kysymykseesi piilee näkökannassa,
Vastaus löytyy hahmottamalla ihmisen sielu saarimaailmana,
Tuntemalla miten kaikki liittyy kaikkeen,
Yhteen nivoutuneet ekosysteemimme ja
vinot ympäristömme.
Monet yhtäaikaiset maailmanloppumme
Pelkät muodonmuutoksemme
ja tietous aistien rajalla.

Vastaus kysymykseesi löytyy
Sukeltamalla veden alle meren laidalla
Löytämällä tien eteenpäin tavalla tai toisella.
Hyväksymällä karkeat syytökset
Asuttamalla asumiskelvottomat paikat

Ei ole muuta kuin muodonmuutos ja
Muutoksen hyväksyminen.

Ja kuitenkin saattaa olla kyse mukavuudenhalusta, väsymyksestä, voimattomuudesta, pelottomuudesta. Saattaa olla kyse sielun kodin turvasta, asioiden muuttumattomuuden mukavuudesta. Tarpeesta olla sekaantumatta mihinkään itsessä tai omissa tavoissa. Kyvystä saada kaikki. Kyvystä olla välittämättä.

Turtumuksesta ja masennuksesta ja liiasta välittämisestä
ja liiasta voimattomuudesta.

Vastaus saattaa löytyä huomaamalla meidän kriisiemme olevan
toisia kriisejä pahempia. Katoava luonto on katoava kulttuuri.
Katoava kulttuuri on kadotettuja tarinoita, jotka kertovat sinusta sinulle,
Hiljennettyjä tarinoita, virkkeitä, sanoja ja ääniä.

Vaikka näin:

Saattaa olla kyse
sokeudesta tai liian tarkasta näöstä

Saattaa olla kyse
Kuumeunista kun nukumme sylikkäin

Saattaa olla kyse
Leijumisesta tässä maailmassa tai muualla

Saattaa olla kyse
Luonnosta, ei erämaasta

Merkityksellisyyden löytämisestä
tai määrittämisestä

Saattaa olla kyse
Elämän kuvittelemisesta jo ilman sinua

Saattaa olla kyse
Hiljaisuuden jättämisestä vaille sanoja

Saattaa olla kyse tavallisista oloista,
Tai miten olisin normaaleissa oloissa jo lähtenyt.

Saattaa olla kyse pitkälle menemisestä,
Kaiken kyseenalaistamisesta,
Luulin tietäväni.

Murtuneen sydämen vapauttamisesta
Luontoon luontoon

Saattaa olla kyse näkemyksen puutteesta,
Sumeudesta tai tomusta ilman selkeyttä
Etualalla tai takana

Saattaa olla kyse kovasta työstä
Hevosilla tai lampailla tai jollain

Saattaa olla kyse

kaikista valvehetkistäni
Olisin päässyt syvään uneen
Tähtien alla paremmin kuin missään

Työstä uupuneena
Pahoista mustelmista arkana

Olisin haistanut salviaa
Ja olisin jäänyt vaille syytä
valua pitkin seiniä pienessä kämpässäni

Kyseessä saattoi olla
kaiken menettämisestä, paitsi nöyryyden merkityksettömyyden tasaisen elämän.

Saattaa olla kyse
sydänsurujen hukuttamisesta työllä,
parantumisesta maan piittaamattomuudella
ja etäisyydellä.

Saattaa olla kyse
maatilalla työ on fyysistä, tuntuvaa, todellista ja
sinä et ole enää fyysinen, tuntuva, todellinen.

Saattaa olla kyse
sen muistamisesta, että tavallisissa olosuhteissa
olisin lähtenyt.

Kysyit, mitä jäin kaipaamaan vanhasta maailmasta ja
vastasin että vanhasta maailmasta
kaipasin riittejä.

Mietit varmasti joulua tai pääsiäistä tai häitä tai hanukkaa tai hautajaisia tai paastoa. Valmistumisia, polttareita, ennustamisia, quinceañeraksia kihlajaispuheita vauvakutsuja hautajaisia sunnuntailounaita tupareita.

Mutta,

Minä mietin köysiä ja kipua
Ja harrasta sitoutumista ja
jumaloivia katseita
ja pieniä kuolemia ja
piiskaamista ja puremista ja kestämistä,
ruoskia ja aitoja ja mellakoita.

Mietin köysiä ja
sinua kuristamassa minua,
kestävyyden ja juurten rituaalilauluja.
Inkiväärijuurta kurkumaa tai virmajuurta,
Vastarintaa, joka johtaa moneen ja
vastarintaa, joka pettää monet.

Mietin itseäni sylissäsi ja
rytmejämme mellakoissa ja juurissa tai kestävyydessä.
Mietin
piiskaamisen rytmejä ja
puremisen rytmejä
ja kuristamisen rytmejä.

Kysyit, mitä jäin kaipaamaan vanhasta maailmasta
ja

Vastasin, että vanhasta maailmasta
kaipasin riittejä, haaskahautajaisia.

Mietit varmasti joulua tai pääsiäistä tai häitä tai hanukkaa tai hautajaisia tai paastoa. Valmistumisia, polttareita, ennustamisia, quinceañeraksia kihlajaispuheita vauvakutsuja hautajaisia sunnuntailounaita tupareita.

Minä mietin kestävyyttä ja juuria ja rytmejä ja mellakoita ja vastarintaa ja haaskoja ja raivoa. Uskontoja ja raunioita. Mietin muinaisesineitä meren alla ja arktisen lumisulan nostamaa merenpintaa ja mietin muinaiskaupunkeja valaanlauluissa uimavetten, purjeveneiden ja merimiesten saappaiden alla.

Kysyit, mitä jäin kaipaamaan vanhasta maailmasta
ja

Vastasin, että vanhasta maailmasta
kaipasin riittejä, haaskahautajaisia.

Riittejä, joissa olimme toistemme päällä,
repimässä repimässä kuristamassa kuristamassa
piiskaamassa piiskaamassa puremassa puremassa
olemassa olemassa
yhdessä.

Kaikki kaunis, iholla sulava lumi, arkipäiväiset loitsut ja tietyt tähdet öisellä taivaalla yötaivaalla. Lämpimät kivet eteläisen taivaan alla, pehmoinen uni kasvoilla ja kivisielut ja vajoavat saaret ja omat kaudet.

Kävellessäni kiven ja laavahiekan ja pikkukivien ja vieraan planeetan muukalaisolentojen seassa mietin selviytymistä: miten elää hyvä elämä, ei vain selviytyä. Selviytyminen on syömistä ja nukkumista ja hengittämistä, kivuttomuutta, lepoa, vatsa täynnä. Kun kävelen tämän tai tuon seassa, mustat saappaani koskettavat laavahiekka ja muistan paljaat varpaani, jotka koskettivat kotihiekkaani omieni seassa.

Muistan, ja kyynel vierähtää kasvojeni tatuoinneille.

Kotona oli vajoavia saarivaltioita ja kivestä tehtyjä sieluja, ei kiltistä kivestä vaan myrkkykivestä, radioaktiivisesta tai sotaa rakastavasta tai pahasta levinneestä kivestä tehtyjä hitaasti mätänevien vanhojen miesten sieluja. Moni asia on suuri ja kaunis. Uni unten mailla, tai uuden rakastajan pehmeä iho, spontaani yökyläily vanhan ystävän luona, pieniä kauniita sieluja ja pieniä siemeniä, joita hoidamme hennoin sormin ja lempein kasvoin.

Mutta kotona oli myös vajoavia saarivaltioita ja muiden valtioiden pommitusta ja sieluja, joissa oli puhdasta pahuutta tai tyhjyyttä tai itsekkyyttä, jonka karuutta ei voi käsittää.

Ja minun, meidän, täytyi selviytyä, vaikka meidän olisi kuulunut kukoistaa. Ja minun, meidän, täytyi lähteä lumen maailmasta, rakkauden maailmasta, ystävien tai lasten tai rakastajien vierestä unten maailmasta, vauhdilla kasvavien siementen maailmasta, hämmästysten maailmasta. Kodistamme ja pehmeydestä ja ihosta ja seksistä ja sieluista, hiljaisuuden siemenistä, juhlista ja naurusta. Lähdimme pysyäksemme, mutta emme loistaaksemme.

Kävelen kiven ja laavahiekan ja pikkukivien ja muukalaisolentojen seassa mietin selviytymistä:

Miten pysyä hengissä, miten ohjata sinut hyvää elämää kohti?

Miten ylläpitää selviytymistahtoa.

Vesi, Tuli, Suoja. Ruoka.

Viestintä, suunnistus, sää, lääkkeet, jäljittäminen.

Mutta mitä on tuli ilman ystäviä sen ympärillä? Vaahtokarkin paahtamista tai laulujen laulamista. Väsyneenä tai vähän humalassa yöllisen meriuinnin jälkeen. Mitä on yksinäinen, hiipuva tuli, yksin tai peloissaan. Millaista on selvitä liekkimerestä tai pommituksesta, jos toiset kuolevat? Mitä on tuli ilman lempeitä käsiä ympärilläsi, salaisia kosketuksia, reisiä tai polvia, jotka hipaisevat toisiaan? Mitä on polttopuiden tuoksu ilman lauluja? Mitä on kauan odotettu sytyke, jos ei saa koskea muuta kuin omia sormiaan. Ja mitä on vesi, jos siinä ei voi uida tai nauraa tai katsoa merta tai juoda kätketystä metsäkaivosta, silmät kiinni ja lumesta uneksien ja mitä on suoja, jos sitä ei rakenneta ystäville ja naurulle ja mitä on lääke, jos se ei korjaa ruumista ja mieltä. Millaista on tutkia säätä tällä planeetalla, jolla ei tuule ja jota polttaa sata aurinkoa. Mitä on selviytyminen, jos en saa selviytyä kaltaisteni kanssa.

Kävellessäni kiven ja laavahiekan ja pikkukivien ja muukalaisolentojen seassa mietin selviytymistä: miten elää hyvä elämä, ei vain selviytyä. Kun kävelen tämän tai tuon seassa, mustat saappaani koskettavat laavahiekka ja muistan paljaat varpaani, jotka koskettivat kotihiekkaani omieni seassa. Muistan, ja kyynel vierähtää kasvojeni tatuoinneille.

Kotona oli vajoavia saarivaltioita ja muiden valtioiden pommitusta ja sieluja, joissa oli puhdasta pahuutta tai tyhjyyttä tai itsekkyyttä, jonka karuutta ei voi käsittää. Kotona oli myös kilttejä sateenkaarikäärmeitä tai tähtikuvioita, joista kerrottiin tarinoita, oli lemmenloitsuja ja mietiskelyä ja ohjeita luomiselle. Oli kiemuraisia käärmeitä ja poronnylkemisoppeja ja villihevosajoja ja lammasrodeoita ja oli valtavasti kirkkaita tähtiä loistamassa sieluni kansan ylle. Oli ravinteikasta mustaa multaa ja kosteutta ja mineraaleja. Humusta, ammoniakkia ja fosforia. Mustaa multaa, jota kutsuttiin maailman leipäkoriksi. Oli multaseksiä ihmiskunnan ja muiden ja liukkaiden kehojen ja keveyden ja laiskojen viikonloppuaamujen tai kiireisten työpäivien muassa, liian verkkaisesti toisiamme tutkiskellen. Oli suoja, jota kutsuimme kodiksi, oli ihmisiä, joita kutsuimme kodiksi, oli paikkoja ja taloja ja rantoja, joita kutsuimme kodiksi. Oli syvempää ja elottomampaa hiljaisuutta kuin koskaan ja oli pehmeää maata tai uninen aamukehosi. Oli lapsille opetettuja linkoja ja selitettäviä unia, oli lunta ja unta ja sieluja kivessä ja sieluja kivestä, kevyttä unta ja myrskyiltojen unia.

Nyt kun kävelen kiven ja laavahiekan ja pikkukivien ja muukalaisolentojen seassa mietin selviytymistä: miten elää hyvä elämä, ei vain selviytyä. Kun kävelen tämän tai tuon seassa, mustat saappaani koskettavat laavahiekka ja muistan paljaat varpaani, jotka koskettivat kotihiekkaani omieni seassa. Muistan, ja kyynel vierähtää kasvojeni tatuoinneille.

Saapua kotiin jonkun luokse,

kiihottaa sinua, kaataa

kahvisi kuppiin.

Heräsin kanssasi,

Olet aamun ainoa aurinko

jonka täytyy paistaa lastemme

levollisille pikku kasvoille.

Ja kun sireenit alkavat huutaa leirin reunalla,

Me kiidämme, aurinko takanamme,

Luottamuksesi, kosketuksesi,

takanamme.

(lapset):
Tulla kotiin jonkun luokse.
Pitää kiinni jostakin.
Tulla kotiin jonkun luokse.
Pitää kiinni jostakin.

Tsunami

Luottamus

Kosketus

Kutittaa kun kosketan sinua salaa.
Kutittaa kun alan tuntea jotain.

Katkaista kieli.
Tehdä keittoa pikkuisten ravinnoksi,
Elämän antaminen on elämän ottamista.

Ymmärrätkö,
Elämän antaminen on elämän ottamista.

Salainen kosketus, salainen kutitus, salaisen tunteen jakaminen.
Pelkkä tuntuma.

Mietin usein, kun maailma loppuu, kenen kanssa pakenisin?
Ja minne.
Sellaisen kanssa, jolla on kaikki taidot?
(Lapset: keriä, kerätä, rakentaa, jahdata, murtautua, kokata, piiloutua)

Vai sellaisen, jolla on rohkeutta ja sisua?
Vai jolla on resursseja?
Vai jolla on auktoriteettia?
Vai jolla on paikkoja, tiloja mihin mennä?

Jonka luokse tulla kotiin,

Vai

Kutitus, kun kosken sinua salaa,

Olen tunne,

Ihollasi.

Kutitus kun katson sinua,
Kutitus kun puhun sinusta,

Puhun sinut todeksi,
Kosketus, kehomme,
Pyöreä pehmeä vatsasi,
Kosketus,
Kielesi,
Kosketus,
Yhä lämmin ja märkä ja liukas kielesi
kuolemasi edeltäjien ajalta,
Pidän kiinni kielestäsi,
suutelen tai
leikkaan irti,
ruokkiakseni lapseni.

Koska elämän antaminen on kuoleman antamista.

Mietin usein, kun maailma loppuu, kenen kanssa pakenisin?
Sellaisen kanssa, jolla on kaikki taidot
Keriä, kerätä, rakentaa, jahdata, murtautua, kokata, piiloutua

Vai sellaisen, jolla on rohkeutta ja sisua?
Vai jolla on resursseja?
Vai jolla on auktoriteettia?
Vai jolla on paikkoja, tiloja mihin mennä?

Jonka luokse tulla kotiin,

Vai

Kutitus, kun kosken sinua salaa,

Olen tunne,
Ihollasi.

Kun ihmisestä tulee maailmankaikkeutesi, se voi olla vaaran paikka,
Voi olla tiukkaa, kun maailmankaikkeutesi romahtaa tai räjähtää,
tai mahtuu yhteen lauluun.

Tämä on kaikista kaunein laulu,

Sanon

vielä toisillemme vieraita istumme vanhassa autossani poltat kaikki röökini

käännät päätäsi vähän katsot minuun et sano mitään minuun kuuntelet kaikista kauneinta laulua sillä hetkellä meistä hiukseni tuulessa kun liikumme hiuksiani vielä polttelevilla sormilla piilossa siellä olet vierelläni pidät minua kädestä silität rintaani pidät koko minua sylissäsi meillä on loputtomasti aikaa meillä on loputtomasti lauluja,

ja haluan kertoa sinulle siinä,

laulu menee tähän tapaan:

Into my arms, Oh Lord
Into my arms, Oh Lord

Ja

Sanoin oi ja

me lauloimme ja

oi

kysyin sinulta

uskotko Jumalan väliintuloon,
uskotko enkeleihin,

jos

minä

En taittaisi sinusta hiustakaan
Jättäisin sinut rauhaan

Jos

olisi mahdollista

Ohjata sinut minun huomaan
Ohjata sinut minun huomaan

ja sinä

yhä täällä uudessa autossamme ei enää vieraita ei sormia hiuksissani ei kättä rinnallani ei kättä kädessäni ei syliä ei luontevia sanoja ei luontevia lauluja vaikeaa räpeltämistä värisevä radio tyhjiä kanavia tyhjiä lauluja unohdit miten kaunis on vanha auto liikaa röökiä verkkaista aikaa hiusten silittämistä tuuli hiuksissa unohdit laulun unohdit ohjata minut huomaasi unohdit koskettaa unohdit katsoa unohdit että unohdin ääneni unohdit armahtaa unohdit rakastaa unohdit vanhat autot röökin savun tuulen tien päällä hiukset aavikkopöly silmissä pakko pysähtyä huoltsikalle pissalle pakko ostaa La Crox ja röökiä unohdit kuumat yöt autossa unohdit ajaa huoletta unohdit kuunnella tarkkaan

joskus sanat

tulevat luontevasti

joskus sanat,

eivät katso aikaa.

unohdin miltä hiuksesi tuntuvat, tummat juuret ja kirkkaus kasvojesi ympärillä unohdin sormesi lämpösi kosketuksesi unohdin jokaisen lihaksesi unohdin hymysi unohdin silmäsi unohdin tuoksusi unohdin kaiken paitsi äänesi kunnes

äänesikin katosi

kunnes

kaikista lauluista kaunein

kunnes
sekin katosi

toisiin autoihin.

On monia myrkkyjä, jotka on hyvä tuntea.

Myrkkysanoja, lauseita, lauluja,
Myrkyllistä manipulaatiota.
Myrkyllistä käyttäytymistä,
myrkyllistä poissaoloa,
myrkyllisiä, pehmeitä ihmiskieliä tai
teräviä, mätiä hampaita.

Syljet myrkkyä,
Sanot ja

Otan myrkyn,
Korvillani, ihollani, luillani, keuhkoillani,
Silmilläni, sormenpäilläni, sydämelläni, ihollani.

Otan myrkyn suvaitsevaisuudellani,
pelolla tai rakkaudella.

Myrkky tihkuu turpeilta huokosiltasi, myrkylliset väreet ja myrkylliset tummat silmät ja myrkkyä säteilevät aivosi, sydämesi ja muut elimesi. Sanojen ja kielten myrkkyä. Käärmeiden tai ihmisten tai muiden hämärän olentojen.

Tällaista myrkyn edessä,
kehotan lähtemään:
Älä huomioi.
Älä siedä.
Älä anna sen virrata lävitsesi.
Älä kuuntele tai
älä ihastu.
Älä missään nimessä
rakastu.

Saatat tarvita suojaloitsun, puhdistusriitin tai pakosuunnitelman.

Muunkaltaisia myrkkyjä
voit kuunnella huoletta.
Ne voivat olla kauneutesi tai mahdollisuutesi.

Käärmeenmyrkkyä tai puhemyrkkyä, sanojen ja kielten väkivaltaa. 3600 käärmelajista 600 on myrkyllisiä ja 200 ihmiselle vaaraksi. 7,7 miljardista ihmisestä tiedän monien ja monien enemmän olevan myrkyllisiä ja vaarallisia meidänkaltaisillemme ihmisille.

Jos haluat paeta käärmeenmyrkkyä, lähde Etelämantereelle, Grönlantiin, Islantiin, Irlantiin, Uuteen Seelantiin tai Kanariansaarille. Jos haluat paeta ihmismyrkkyä, etsi intuitiota ja hellää rakkautta. Vältä mielistelyä, hemmottelua, paremmuudentunnetta, empatian puutetta, rajojen puutetta, kontrollia, kehujen ja huomion tarvetta, tarvetta olla aina oikeassa.

Jos haluat oppia kauneudesta ja myrkyn mahdollisuuksista,
anna sen kertoa sinulle parantamisesta.

Anna sen puhua solujen tasolla, anna sen puhua salaisilla kielillä, entsyymien, proteiinien, peptidien ja nukleotidien sekoituksilla. Anna sen puhua aineilla ja yhdisteillä, jotka keskeyttävät kasvainten tai syöpäsolujen kasvamisen. Anna sen puhua syövanvastaisilla kyvyillään ja C-tyypin lektiineillä ja L-aminohappo-oksidaaseilla, hajotusaineilla tai käärmeen myrkky metalloproteinaaseilla. Anna sen puhua eritteillä ja puhdisteilla ja tutkimuksille ja laboratorioilla ja kyvyillä. Anna sen puhua lääketieteellisen tehon vakaudella ja anna sen puhua myrkkyjohteisilla lääkkeillä. Kaptopriiliä verenpaineeseen, tirofibaania verenkiertoon tai epitifibatidejä sydämelle.

Anna sen puhua intialaisilla rottakäärmeillä, sahasuomuisilla kyillä, kalkkarokäärmeillä tai brasilialaisilla kuoppakyillä. Anna sen puhua 600 myrkyllisellä käärmelajilla ja anna sen puhua 3000 myrkyttömällä. Anna sen puhua saarilla, joilla ei ole käärmeitä ja saarilla, joilla ei muuta olekaan. Anna sen puhua lääkkeellään.

Monet käärmeen myrkkyjen aineet toimivat syövänvastaisesti rinta-, vatsa- ja muilla syöpäsolualueilla. Myrkkyjen ainesosat, kuten PLA2 entsyymi, tappavat tehokkaasti muutakin pahaa, kuten verisyöpäsoluja. Käärmeen myrkky sisältää useita neurotoksisia, kardiotoksisia ja sytotoksisiä entsyymejä. Nämä proteiinit tappavat saaliin, ihmisen ja eläimen, mutta niillä voidaan lääkitä myös syöpää, reumaa tai veritulppia. Nämä proteiinit tuhoavat ihmiskudosta ja nämä proteiinit tappavat syöpäsoluja. Myrkyt on tarkoitettu sinnittelemään ankarissakin oloissa. Ne ovat myös kehittyneet nappamaan juuri tietyn saaliin käärmeen ruokavaliossa. Myrkyt ovat myös kehittyneet tappamaan käärmeiden vihollisia. Ne sitoutuvat tiettyjen olentojen elimistöihin tainnuttaakseen tai tappaakseen.
Jos olet valmis ja haluat antaa myrkyn puhua lääkkeen kautta, täytyy tehdä vain pari asiaa: etsiä ja napata käärme, ottaa siltä myrkkyä, tutkia sen ainesosia ja oppia sen vaikutus ihmiseen.
Tällaisen myrkyn kohdatessaan,
neuvon jäämään.
Huomioimaan ja sietämään,
opiskelemaan, kuuntelemaan ja oppimaan.
Anna sen valua lävitsesi ja puhua sinulle.
Tunne sen vetovoima ja
Kenties rakastu siihen.

Istuin kylmenevässä saunassa, ensin yksin.

Ulkona kevät on loppunut, kaikki minkä tunnemme on loppunut. Värit ovat kirkkaimmillaan, täynnä uutta merkitystä, uutta tuoreutta, uutta sinua. Näin käytin aikanaan kesän myöhäisillat aivan yksin, entisessä maassani, kun juhlat vihdoin päättyvät ja kaikki humalaiset ovat sammuneet. Tämä on hämärän aikaa, jona joka ikinen maan sauna viilenee, mutta hehkuva puu jaksaa yhä lämmittää. Hiivin sinne yksin ja humalassa, hiivin sinne juhlan jälkeen yksin itsekseni, vaatteet yhä päällä koska pohjoisessa kesäyöt ovat kylmiä ja valoisia ja liian täynnä itikoita ja ampiaisia.

Istun yksin, kunnes liityt seuraani.
Mietin menneisyyttämme, kun tulit kanssani ensimmäistä kertaa sääasemakierrokselle.

Ja sitten,

Liityt seuraani kun
istun sameassa kylpyvedessä, kädet jo kananlihalla.
Liityt seuraani kun
katson matoja työssään.
Liityt seuraani kun
katson ruohon tekevän työtään.
Liityt seuraani kun
katson ampiaisen

tekevän

moitteetonta työtään rakentaakseen harmaan pesän saunan katonrajaan.
Kuin pienen, hauraan kattokruunun, halkojeni rippeistä tehdyn, katson
hurjaa olentoa pyörimässä kotinsa ympäri.

Oi, ampiainen, onko julmempaa olentoa?

Ampiainen ja sen jalostuminen armottomaan selviytymiseen.

Myöhemmin samana iltana saan todistaa loisen syntymän raakuutta.
Surkea tuhatjalkainen, vatsa kohti iltataivasta, pieni keho
kiemurtelee tehdessään verkkaista kuolemaa.

Ne jahtaavat ja sieppaavat uhrinsa.
Raahaavat ne kotiinsa.
Pistävät pikkuisen kammion oven säppiin: ei ketään sisään tai ulos.
Pienessä tilassa saa seurata omaa kuolemaansa nälkäisten jälkeläisten keskellä,
pehmeästä vatsastasi tehdään pesä ja muonaa.

Kuten virukset, ampiaiset eivät lisäänny ilman kantajaa. Ampiaiset jalostuivat tällaisiksi, koska ne tarvitsevat haluttoman olennon lisääntyäkseen. Ne laskevat munansa torakan tai hämähäkin tai tuhatjalkaisen pehmeään vatsaan. Muna kuoriutuu ja kaivaa tunnelin halvaantuneeseen kantajaansa. Pieni ampiainen syö kaiken pehmeän kantajassaan, varmasti hidas ja kipeä tapa kuolla, ja koteloituu olennon rippeiden turvaan.

Herhiläinen
Kartiopistiäinen
Loispistiäinen

Ampiainen ja
madot
ja ruoho.

Tulet, istut viereeni kesäyönä.
Tulet, istut viereeni parkkipaikalla.
Tulet, istut viereeni ampaisten alla.
Tulet, istut viereeni erämaassa.
Tulet, istut viereeni viereeni.
Tulet viereeni elossa ja nojaat lähemmäs ja kauemmas
Tulet viereeni rajussa säässä, myrskyssä ja vesisateessa
Tulet viereeni kuumuudessa.
Tulet, viereeni sääaseman noita
Tulet viereeni vedessä ja elämässä

Tulet viereeni kaikessa ja siinä kaikessa.

Minä sinun päälläsi sinä minun päälläni,

Sinä repimässä vaaleita sukkahousujani,
vahvat kätesi kaulallani,
painamassa minua sänkyyni.

Jalkasi työntymässä jalkoväliini
sormesi kaikkialla,
tukalaa,
tunkeilevaa,
ovat vain.

Käteni haudattuna hiekkaan,
Raskas kivesi sormessani,
Keskisormeni kohotettuna kohti autoasi,
punaisissa valoissa.

Murhalaulusi
soittolistallani
tarkat sormesi
liian lyhyen hameeni
helmoissa ja

riisumassa, kaatamassa minua pöydille.

Sopimattomuus tai
täydellisyys, jonka jakamaton huomiosi antaa.

repiminen
repeytyminen
pyydät enemmän kynttä
pureudut jonkun ihoon.

Persikanväriset sukkahousut
ja pehmeät merinovillaiset sukkahousut
Supermarketin 40 denierin sukkahousut
Ja tavalliset puuvillasukkahousut.

Kysymys asioiden muuttumisesta itsekseen,
ja toisten asioiden muuttumisesta liiaksi.

Kysymys
miten tiedetään
ellei intuitiivisesti

Milloin erikoisuudesta tulee ylitsepääsemätöntä tai vaarasta tulee
kiihottavaa tai väkivalta ylittää seksikkyyden rajat?

Miten voi osata

Selviytyä kun vastassa on
lempeyttä ja julmuutta,
hellyyttä ja ankaruutta,
pehmeyttä ja laimeutta,

Miten voi osata navigoida sinun ja minun välisessä tilassa?

Tapasin sinut pitkän tauon jälkeen ja

näin aurasi.

Mutaisen ja mahlanvihreän ja neonkeltaisen.

En ollut koskaan nähnyt sellaista aiemmin, vaikka yritin monta kertaa. Sinua en koskaan yrittänyt nähdä, en halunnut urkkia kaikkia värejäsi. Yritin pitää itseni ummessa ja turvassa, mutta sinun seurassasi kaikki oli jostain syystä auki. Kuin vuosia ei olisi kulunutkaan. Päiviä ilman sinua ei olisi ollutkaan. Hiljaista tylsyyttä ei tullutkaan.

Ja kun katsoin tarkemmin, näin
leijuvaa vaaleanvihreää

Sitten valoa, vain kirkasta valoa, ei niin leijuvaa ja
sitten vain pieni kehä vaaleanpunaista.

Sitten en uskaltanut katsoa pidemmälle.

Omenat, jotka sain sinulta,
Omenat, jotka jäivät koriin mätänemään.
Omenapiirakka, jonka leivoin.

Ja pahaksi mennyt piirakka ja maito ja voi haisevat mädälle hengelle.
Syön sen kuitenkin, välittämättä ja yökkäillen. Syön sinut kuitenkin, välittämättä ja yökkäillen.

Älä lähetä kuvia sinusta toisten sängyissä,
hontelojalat alasti ja ilkosillaan ja kalpeina,

Toit minut metsään etsimään sutta rinta rinnan

Otit minut puuta vasten

Miten voin nukkua vierelläsi, kun intiimi uni tuntuu
vaikeammalta kuin intiimi kosketus?

Mitä ottaisin mukaan ja
Mitä ottaisin itseeni ja mitä meistä jää?

Luonto valtaa makuuhuoneeni ja
elämme susien ja kojoottien ja
lintujen ja hämähäkkien kanssa.

Jotain pahaenteistä ja jotain suloista,

Jälkeenpäin
Pienet hikiset jalat ja rupiset polvet
Ja heikko pissan haju ja kukkien tuoksu.

Jäljelle jää rakkaus ja muta ja monta tapaa tuntea.
Täytyy omaksua aistinsa jos
tahtoo käsitellä asioita, joihin sanat eivät riitä.

Jälkeenpäin
Pieni nykäisy hihassa
Pieni nykäisy jossain,

Päivänsäde kasvoillasi,
sohvalla makaamassa

Ja jälkeenpäin
Nojaat heikkoon talviaurinkoon.
nojaat tyynyyn.

Nojaat alajuoksun mutaiseen veteen.
nojaat tyynyyn.

Jälkeenpäin
Nojaat pääsi lasken pääni rinnallesi ja

Suutelen vihdoin tuoksusi pois.

Äänesi muuttuu pehmeäksi
ja nuoreksi.

Katson vanhaa mökkiä, vanhaa lahoa turvapaikkaa. Katson mihin kaikki jäi vuosia sitten,
Kaikki oli samoin kuin kymmenen vuotta sitten. Jopa tulitikkukasa.

Vuosia sitten, pehmeä ihosi monen villa- tai untuvakerroksen alla.
Aurinkomyrskyt toivat meille aikaa ja vanha mökki toi meille tilaa.
Lentokoneet putoilivat, tähdenlentoja, navigaatiojärjestelmät pettivät,
revontulia ja synkkiä napaöitä.

Osasimme lämmitellä alastoman ihmiskehon lämmössä,
Ruumiinlämpösi vieressä, luittesi ja ihosi ja sykkeesi vieressä
ja vieressäsi kapealla sängyllä.

Olimme nuoria ja pärjäsimme vähällä.
Ja kun vähä loppui, päätit haluavasi
Lähteä takaisin elämään kylässä.

Viimeisinä päivinä äänesi pehmeni.
Kuuntelen selkääsi, kun katsot minusta pois,
tuijotat loputonta lumikenttää tai elämän rippeitä.

Nuoruus ja pieni mökkimme keskellä ei-mitään.
Näen lävitsesi nyt niin kuin näin lävitsesi silloin.
Satutin itseni silloin ja satutan itseni nyt.

Muistan, miten sain kirjeistäsi voimaa kun
jäin yksin tähän mökkiin laihalla lohdulla ja aivan yksin.

Et palannut moneen vuoteen, mutta
kirjeittesi mukana tuli nuoria siemeniä, jotka
istutin routaiseen maahan odottamaan.

Siemenholvi ja sanaholvi.

Taskussani siitä asti
Pellavan siemeniä,
Kurpitsan siemeniä,
auringonkukan ja unikon siemeniä.
Lootuksen siemeniä ja chia-siemeniä.
Vesimelonin siemeniä ja papaijan siemeniä.
Luonnonkukkien siemeniä ja fenkolin siemeniä,
hampun siemeniä ja ihmisten siemeniä.
Rakkauden siemeniä ja luonnonkukkien siemeniä.

Taskussani silloin kaikki kirjeesi.
Aurinkomyrskyjen keskellä,
Sanasi suussani.

Nuoret kirjeesi olivat outoja arvoituksia,

kuten

veri valuu suustani paljaille rinnoille.
Verta valkealla lumella,
Verta nenästä, suusta tai korvista
Pikkusormi kastetaan vereen,
joka nuollaan sormestasi.

Lumitatuointi ihollasi,
Pullotettuja hylkeen kyyneleitä,
Kalastamista tai jääkarhujen kanssa painimista
Ja pakkasen puremia.

Sammaleisia kuukautissuojia ja
Kylmien kiviseinien suutelua liian pitkässä vankeudessa.
Yksin juomista ja vähäisten tulitikkujen laskemista.

Lumienkeleitä hiekalla
Lumienkeleitä mullassa
Lumienkeleitä öljyvuodossa.

Tanssia lumisissa metsissä
Lauluja rakastumisesta
Ja hopeinen susitukkasi.

Jalometalleja kinostemme alla
Kaikki on uutta uutta ja olen nähnyt tämän ennenkin.
Kaikki on vanhaa kuin aika,
kaikki muuttuu jatkuvasti.

Kierteessä, joka palaa luoksesi,
Palauttaa minut luoksesi,
Aina etsien ja aina palaten.
Synnyttämään vauvan, synnyttämään elämän kierteen.
Syntymästä alkaa haalistuminen,

Ja niin edelleen.

Kaikki, mitä kirjoitit ja mitä luin kynttilän valossa
Kun aurinkomyrsky oli vienyt meiltä sähköt.
Vahva geomagneettinen myräkkä loi
navigaatio-ongelmia, viallisia satelliitteja,
Ja kauniita revontulia.

Aurinkoaurasi ja lämpösi ja vapautesi matkustivat kirjeissäsi ja niiden kanssa.
Odotukset, kiltteys, tuttuus, sielun tai hengen kumppani.

Ja kaiken lopulla kirjoitin kaiken muistiin.
Kirjoitin muistiin ja laitoin mutasaappaat jalkaan,
laitoin ne jalkaan ja kävelin takaisin väkeni pariin.

Istun TV:n ääreen ja koiramme nukkuu tyynyllä vieressäsi. Sinua purtiin pari tuntia sitten. Olimme kävelyllä koiran kanssa metsässä ja niin vain pääsi käymään. Olento metsässä, piilossa avaruushuovan alla. Luulimme sitä erakoksi tai pilaksi tai elokuvien kuvauksiksi. Vaikka olimme kuulleet huhuja, emme ottaneet niitä vakavasti. Huhut kuulostivat TV-ohjelmalta: The Walking Dead tai Z-Nation tai Resident Evil tai I-Zombie.

Heittelemme metsässä keppiä koiralla ja nauramme ja nauramme, kunnes tämä otus hiipii kimppuumme ja kaikki käy niin nopeasti, se on päälläsi ja vuodat verta ja avaamme takaluukun ja nappaan pesäpallomailasi ja lyön sitä kovaa ja autan sinut pystyyn. Emme katso taaksemme, mutta kuulemme sen nousevan taas ylös. Meillä on nopea auto emmekä katso taaksemme. Illan tullen pysähdymme kylään ja istumme hiljaa. Silmäsi punoittavat jo ja käynnistän sekuntikellon. 48 tai 24 tuntia, kukaan ei ole ihan varma.

Meillä on 48 tai 24 tuntia ja käännyn suutelemaan sinua, huulesi heijastavat TV:n värejä ja hiuksesi ovat kuumeisen hikiset. Vedät minut lähemmäs, kun katsomme uutisia tai piirrettyjä. Lähden ostamaan röökiä, vaikken edes polta.

Katson sinua ja suustasi tai silmistäsi valuvaa verta. Katson sinua ja istun sohvalle kirjoittamaan listan kaikesta, mitä tiedämme. Lista näyttää tältä:

– Leikkaa purtu ruumiinjäsen irti, jos voit
– Kaikki alkoi jossain arktisella alueella
– Kulkukoiria voi syödä hätätilanteessa
– Vain aivojen lävistäminen riittää tappamaan
– Kaikki kuolevat lopulta
– Hajun voi kätkeä hieromalla itseensä zombinrippeitä
– Ole vaiti ja piilossa
– Sulava ikijää ja epäonnistuneet kokeet
– Ihminen on ihmisen pahin vihollinen
– Salaviestejä voi jättää vanhoihin autoihin
– Vauvoja syntyy yhä
– Bensa menee lopulta huonoksi
– Koiranruoka on syötävää

Istun vieressäsi sairaalassa, olet uninen sekaisin himokas vieressäni. Istun kuumeesi rinnalla. Kuinka paljon, kysyn, vastaat yli 40 astetta ja kysyn montako tuntia, sanot ehkä vain muutama katsomatta minuun. Istun vieressäsi istun vieressäsi kunnes muutut hitaasti hiljalleen. Käännyn suutelemaan sinua, huuliasi tumman hupun alla ja hikisen otsan ja sairaalan hedelmäkeiton ja mädäntyvän ihon ja sinun alla. Istun vieressäsi, kun he tulevat kahlitsemaan sinut sänkyyn. Istun vieressäni, kunnes minut raahataan väkisin pois.
Viimeinen suudelma viimeinen minuutti viimeinen kerta rukoilen, mutta he katsovat minua, pudistavat päitänsä, surullisia aikuisten silmiänsä. Hetkenä minä hyvänsä, he sanovat, sinun täytyy mennä, he sanovat ja saattavat minut toiseen huoneeseen. Haluan nähdä, sanon, haluan nähdä sanon ja he antavat minun jäädä.

Äiti vedä minut lähemmäs, sanon ja hän tekee niin. Vedä minut lähemmäs, kun katsomme rakkaani kehon kääntyvän ja vääntyvän, luiden murtuvan, raajojen taittuvan ja luiden menevän sijoiltaan ja silmämunien roikkuvan ja äiti pitää minusta kiinni ja niskasi taittuu ja äiti pitää minusta kiinni, kun polvesi taittuvat liikaa taakse ja selkärankasi taittuu takaperin ja äiti pitää minusta kiinni, kun käännyt minua kohti ja karjut. Haistat meidät turvalasin takana. Ryntäät lasia vasten, kuolaa ja verta suussasi, ihosi mädäntyvä haju. Lääkärit nyökkäävät, äiti nyökkää, äiti pitää minusta kiinni yhä lujemmin ja me käännymme pois kuljemme pois.

Pidän äitiä kädestä kävellessämme. Joskus opin paljon. Opin asioita, jotka olisi parempi unohtaa ja näen asioita, jotka olisi ollut parempi jättää näkemättä. Ohitamme huoneen, joka on täynnä höyryä, käsiä vasten ikkunaa ja äiti kävelee nopeammin. Uteliaisuuteni herää, hidastan lumoutuneena, katson mätänevää lihaa, karuja vääntyneitä ruumiita, roikkuvaa ihoa ja murtuneita luita. Hidastan ja pysähdyn ja hän pitää minusta tiukasti kiinni, muttei vedä minua pois. Olen hiljaa, enkä käänny pois. Olen hiljaa ja katson rappiota ja katson sielun huomista ja mätänevää lihaa, kidutettuja mieliä.

Ja kun olen lopulta valmis lähtemään, kävelemme ulos sairaalasta, enkä ole koskaan tuntenut oloani niin vapaaksi. Ilma on raikas ja leijun kauas pois kaikesta, haltioituneena hajoavien rakenteiden ja kurittomien kansakuntien vapauden tunteesta. Haltioituneena katulamppujen himmenemisestä, haltioituneena elämän leimahtamisesta ennen lopullista pimeyttä.