Arkkitehtitoimisto Gesellius, Lindgren & Saarisen suunnittelema Pohjolan talo on veistoksellinen, graniittia ja vuolukiveä julkisivussaan yhdistelevä rakennus. Kotimaisten luonnonkivien käyttö sekä rikas ornamentiikka liittyvät talossa toimineiden vakuutuslaitosten – Pohjolan ja Kullervon – nimiin ja luonteeseen suomalaiskansallisina yhtiöinä. Hilda Flodinin suunnitteleman vuolukiviornamentiikan aiheet nousevat Kalevalan ohella suomalaisista kansanrunoista ja saduista sekä kotimaisesta eläin- ja kasvikunnasta.
Vuonna 1901 valmistuneen rakennuksen materiaalit ja muotokielen roima huumori olivat uutta suomalaisessa arkkitehtuurissa. Hakatulla kivipinnalla ja ornamentiikan käytöllä on kuitenkin yhteys 1800 -luvun angloamerikkalaiseen, uusromaaniseen luonnonkiviarkkitehtuuriin. Toisaalta rakennus ilmentää vuosisadan vaihteen yritystä luoda oma, suomalaiskansallinen tyyli arkkitehtuuriin.
Teos ei kuulu HAMin hallinnoimaan Helsingin kaupungin taidekokoelmaan.
HAMin historia
1885 Helsingin kaupungin taidekokoelma sai alkunsa. Kaupunginvaltuusto vastaanotti Walter Runebergin veistämän runoilija Johan Ludvig Runebergin muistopatsaan.
1954 Kaupunginhallituksen alainen kuvataidetoimikunta perustettiin ja se koostui luottamusmiehistä sekä kuvataiteilijoista.
1966 Kaupunginkansliaan palkattiin taideasiainsihteeri, joka toimi mm. Kluuvin gallerian intendenttinä ja kaupungin taidekokoelman hoitajana.
1967 Helsingin kaupunki osti Meilahden kartanon eli Villa Bredablickin kantatilan rakennukset ja kivirakennus päätettiin varata taidemuseon tarpeisiin. Taideteoskomitea esitti, että tilalle suunniteltaisiin taidekeskus.
1968 Kluuvin galleria avattiin Unioninkadulla.
1972 Kaupunginvaltuusto päätti ottaa Bäcksbackan lahjoituksen vastaan. Meilahden kartanon vanhan kivirakennuksen korjaustyöt valmistuivat ja avautuivat yleisölle.
1973 Suunnitelmat Meilahden museon rakentamisesta aloitettiin, jotta Bäcksbackan lahjoittamalle kokoelmalle saataisiin asianmukaiset näyttelytilat.
1975 Meilahden museon rakentaminen aloitettiin.
1976 Kokoelma Bäcksbacka siirtyi lopullisesti kaupungin omistukseen, kun Meilahden taidemuseo avattiin.
1979 Kaupungin taidekokoelma liitettiin kulttuuriasiainkeskukseen ja taidekokoelmien nimi muutettiin Kaupungin taidemuseoksi.
1985 Meilahden kartanon kivirakennus kunnostettiin konservointilaitokseksi.
1998 Taidemuseo aloitti itsenäisenä virastona.
1999 Uudet näyttelytilat avattiin Tennispalatsissa.
1999 Kluuvin gallerian peruskorjaus valmistui.
2012 Toiminta Meilahden museorakennuksessa päättyi.
2015 Kluuvin gallerian toiminta Unioninkadun tiloissa päättyi.
2015 25.9. uudistunut HAM avataan Tennispalatsissa.
2022 Helsingin kaupunginvaltuusto hyväksyi keskiviikkona 16.11. kaupungin taidemuseon toiminnan ja henkilöstön siirtämisen HAM Helsingin taidemuseosäätiöön 1.1.2023 alkaen.
Helsingin kaupungin rakennusvirasto tilasi Jukka Tuomiselta (s. 1958) teoksen uudelleen rakennetulle Kasarmitorille. Silmä- niminen teos on toteutettu torin länsilaitaan, paikalle jossa on ennen sijainnut kaivo. Tuomisen teos nivoutuu mielenkiintoisesti alueen historiaan: vedestä vaikutteita imenyt teos muodostuu ympyränmuotoisesta haponkestävästä teräksestä valmistetusta levystä, joka on upotettu torin kiveyksen pintaan. Levyyn muodostuvasta kahdesta kehästä ulommainen mukailee kiveyksen pinnan rakennetta. Sisin kehä on sileää harjattua terästä. Levyn pinnassa erottuu kahden veden pintaan osuvan vesipisaran muodostamien kehien laajeneva liike.
Auringonvalo korostaa teoksessa syntyvää veden vaikutelmaa. Sileäksi harjattu teräspinta muistuttaa tyynen veden heijastavaa pintaa. Silmä hohtaa kirkkaana ilta- ja yövalaistuksessa. Talvella muun torin ja ympäristön peittyessä lumivaippaan teos erottuu sulatettuna ja valaistuna.
Taiteilija luonnehtii teostaan urbaaniksi ympäristötaiteeksi. Hän on kuvaillut teosta seuraavasti:
”Teoksen idea on reagoida ja elää vuorokauden rytmin sekä vuoden säävaihtelujen muutoksien mukaan. Pinnan alla oleva lämmitysjärjestelmä haihduttaa teräspinnan lumettomaksi saarekkeeksi talviaikaan, jolloin Kasarmitorin nimenomainen alue jätetään auraamatta. Valaistus ohjataan valotekniikalla, joka rajautuu teoksen ympyrämuotoon, hämärässä se erottuu hohtavana silmäkkeenä.
Muodoltaan ’Silmä’ on eräänlainen maanpinnalla oleva reliefi, jossa ympäröivän noppakiveyksen suomumainen muoto jatkuu saumattomasti teoksen sisään. Materiaalina on hiekkavalumenetelmällä valettu haponkestävä teräs joka visuaaliselta ilmeeltään kuvastaa veden vaikutelmaa ja sen peilaavuutta. Teoksen voi mieltää osana ympäristöään kuten vesilammikon sateen jälkeen, sen joko huomaa tai sen voi ohittaa… Muodoltaan ja toiminnaltaan se on eräänlainen näköispatsas vedelle ja sijoittuuhan se täsmälleen vanhan torikaivon paikalle.”
Kasarmitorilla oli 1800-luvulla yleinen kaupunkikaivo. Sen ympärille rakennettiin tiilistä muurattu pyöreä kupolikattoinen kaivorakennus 1830-luvun lopulla. Kasarmitorin kaivo suljettiin terveyslautakunnan suosituksesta 1889. Tämän kaivon paikalla on nyt Jukka Tuomisen Silmä-teos.
Teos on toteutettu prosenttirahaperiaatteella ja se kuuluu Helsingin kaupungin taidekokoelmaan, jota HAM hallinnoi ja kuratoi.
Kun Kampintoria peruskorjattiin ja kohennettiin korkeatasoiseksi kaupunkitilaksi, sinne haluttiin myös hankkia uudenlainen taideteos. Teos tilattiin tunnetulta ruotsalaiselta kuvataiteilijalta Ernst Billgreniltä, joka juuri oli esittäytynyt suomalaisille näyttelyssään Helsingin Juhlaviikkojen taiteilijana.
Kohtauspaikat koostuu kahdesta erillisestä osasta: tiilitalon muotoisesta Suuresta kohtauspaikasta, joka on varsinaisella Kampintorilla sekä Pienestä kohtauspaikasta, joka on näköetäisyyden päässä Malminkadulla.
Teokseen on käytetty monia materiaaleja kuten luonnonkiveä, tiiltä, terästä, kuparia, pronssia, lehtikultaa ja keraamista mosaiikkia. Teoksesta löytyy myös pieniä pronssisia eläinhahmoja: kaksi karhua, kettu ja joutsen sekä joitakin pronssiin valettuja kannuja, lyhtyjä, renkaita ja kaksi sarvea.
Ernst Billgren itse kuvailee Kohtauspaikat-teostaan näin: ”Suurten vuoristojen maissa on olemassa traditio rakentaa maastoon sopivin etäisyyksin pieniä taloja joissa väsyneet kulkijat voivat hakeutua hetkeksi turvaan ja lepoon. Kampintori on kuin laakso suurikokoisessa kaupunkimaisemassa ja Kohtauspaikkojen avulla kulkija voi orientoitua inhimillisessä mittakaavassa. Vuoristotuvat ovat kulttuurin lähetystöjä luonnossa ja Kohtauspaikat olkoon siten luonnon lähetystö Helsingin kaupungissa.”
Kaupungin taidemuseo koordinoi hanketta ja rakennutti teoksen perusosat taiteilijan suunnitelmien mukaan. Billgren toi Ruotsista teokseen kuuluvat pronssiveistokset ja mosaiikkityöt. Rakennesuunnittelusta ja varsinaisesta rakennustyöstä vastasi Helsingin kaupungin rakennusvirasto.
Kohtauspaikat julkistettiin Kampintorilla Fredrikinkadun varressa taiteilijan läsnäollessa 13.11.1998. Teos kuuluu Helsingin kaupungin taidekokoelmaan, jota HAM hallinnoi ja kuratoi.
Katukaivojen valurautaisiin kansiin liittyvä Denise Zieglerin teos koostuu 8 kannesta jotka ovat jalkakäytävillä eri puolilla Helsingin keskustaa. Kaivon pyöreässä valurautaisessa kannessa on ohikulkijalle omistettu, lyhyt epigrammimuotoinen runo tai viesti.
Lyhyet tekstit käsittelevät ohikulkijan tilannetta ja sijoituspaikkaa. Niiden ideana on vahvistaa jalankulkijan asemaa olennaisena ja yksilöllisenä osana kaupunkiympäristöä. Kannet sijaitsevat valikoiduissa paikoissa Pohjoisesplanadin kupeessa, Mannerheimintiellä, Simonkadulla, Etelärannassa, Kampintorilla ja Kanavakadulla. Epigrammeja Helsingin kaupungin jalankulkijoille -teoksen on tilannut Helsingin kaupungin rakennusviraston katuosasto. Teos liittyy katuosaston katutaide-sarjaan ja se kuuluu Helsingin kaupungin taidekokoelmaan, jota HAM hallinnoi ja kuratoi.
Denise Ziegler on Sveitsissä syntynyt taiteilija, joka on asunut Suomessa vuodesta 1990. Hänen teoksiaan on mm. Helsingin kaupungin taidemuseossa ja Kiasmassa.
Epigrammit:
1. TÄMÄ TIE VIE MUISTOMERKKIEN JA RAKENNUSTEN OHI POHJOISEEN.
(Mannerheiminaukio, Kiasman edustalla)
2. MINUT SIJOITETTIIN PUISTON LAIDALLE. OHIKULKIJA, KÄVELE KESKELLÄ TIETÄ
(Runeberginesplanadi, Kluuvikadun kohdalla)
4. KAUPUNGIN TAKAHUONEESSA NAUTIT NÄKYMÄSTÄ MERELLE.
(Eteläranta, Vanhan Kauppahallin eteläisen sisäänkäynnin kohdalla)
5. TÄLLÄ PAIKALLA ODOTTI NAINEN JUURI KUN PUNAINEN PAKETTIAUTO AJOI OHI.
(Mannerheimintie / Kalevankatu – risteys)
6. PUNAINEN VALOUKKO SEISOO KADUN TOISELLA PUOLELLA, TÄÄLLÄ SEISON MINÄ.
(Pohjoisesplanadi, Mikonkadun kohdalla, suojatien edessä puiston puolella)
7. TÄMÄ KATU VIE ALASPÄIN RAUTATIEASEMALLE, SINÄ SUUNNISTAT YLÄMÄKEEN.
(Simonpuistikko, vinosti Forumia vastapäätä)
8. SEISOT KAMPIN AUKIOLLA, KOLMIOTA YMPÄRÖI HUMINA.
(Kampintori, keskellä)
Fazer Oy lahjoitti veistoksen Helsingin kaupungille juhlistaakseen Karl Fazerin Ranskalais-Venäläisen Konditorian 100-vuotista historiaa syyskuussa 1991. Fazerin vuonna 1891 avaama konditoria sijaitsi alun perin puutalossa Kluuvikadulla.
Taiteilija Björn Weckström suunnitteli veistoksen nykyiselle paikalleen Kluuvikadun kahvilan eteen niin, että teos on tasapainoisessa yhteydessä ympäröivän rakennusmassan kanssa. Yli neljän metrin korkeuteen kurottautuva Fazerin suositusta makeistuotteesta hahmonsa saanut figuuri on pronssia ja sen jalusta on mustaa graniittia. Tyylittely on viety niin pitkälle, että teoksessa voi nähdä muitakin hahmoja, kuten esimerkiksi selkärangan nikaman.
Ympäristön rakennustöistä johtuen teos on otettu turvaan ja tullaan sijoittamaan paikalleen kahvilan eteen vuoden 2026 aikana.
Teos kuuluu Helsingin kaupungin taidekokoelmaan, jota HAM hallinnoi ja kuratoi.
Aamulla-teos tunnetaan myös nimellä Juottovasikat. Veistos on pronssia ja se on Miina Äkkijyrkän (s. 1949) varhaisemmille lehmäveistoksille ominaisesti realistinen perustuessaan tarkkaan luonnonhavainnointiin sekä lehmien tuntemukseen. Vasikat on sijoitettu mukulakivien peittämälle jalustalle.
Maunulan keskustan mittavien rakennustöiden vuoksi teos vietiin turvaan 2010-luvulla ja se palautettiin Suonotkonkujan länsipään uudelle aukiolle syksyllä 2018.
Toinen Miina Ärkkijyrkän teos on ollut sijoitettuna Hakaniemensillan ja Sörnäistenrantatien liittymäkohdan nurmikolle. Vuonna 2006 valmistunut Joy-niminen teos on tehty vanhoista auton osista, mikä julkisten veistoksien materiaalina on Miina Äkkijyrkän tavaramerkki. Joy-teos on nyt varastoitu ja tullaan sijoittamaan uudelleen Hakaniemeen kun alueen rakennustyöt sen sallivat. Taiteilija Äkkijyrkän valmistamia lehmiä ja vasikoita on eri puolilla Suomea sekä väliaikaisesti että pysyvästi.
Aamulla-teos (tunnettu myös nimellä Juottovasikat) ja Joy kuuluvat Helsingin kaupungin taidekokoelmaan, jota HAM hallinnoi ja kuratoi.
Viettäessään 60-vuotisjuhlaansa Oy Alko Ab päätti lahjoittaa Helsingin kaupungille julkisen veistoksen Salmisaaren rakennustensa lähituntumassa. Teoksesta järjestettiin 1990 kilpailu, jonka Martti Aiha (1952-2023) voitti ehdotuksellaan.
Rumba paljastettiin ja luovutettiin kaupungille 5.4.1992. Veistoksen lennokkaasta hahmosta on paljon mielipiteitä. Siinä on nähty kreikkalaisen jumaltaruston siivekäs voitonjumala Nike yhtä hyvin kuin 1900-luvun modernistiseen veistotaiteeseen kuuluvaa vain itseensä viittaavaa liikedynamiikan kuvaamista. Veistoksen nimi viittaa sekä musiikkiin että Martti Aihan mielestä myös veistoksen ohi ”rumbaavaan” liikenteeseen. Veistos on mustaksi maalattua alumiinia ja sen korkeus on noin 15 metriä.
Rumba kuuluu siihen 1970-luvulta lähtien voimistuneeseen modernin taiteen suuntaukseen, joka etääntyy askeettisesta tai ei-koristeellisesta kuvakielestä ja nautiskelee muotojen monitulkinnallisilla mahdollisuuksilla. Rumba valittiin yhdessä asuinrakennuksen muodostaman aukion kanssa vuoden 1994 ympäristötaideteokseksi.
Taideteos purettiin, kunnostettiin ja pystytettiin uudelleen läheisen rakennushankkeen yhteydessä vuosina 2020-2025.
Martti Aiha opiskeli Helsingin Taideteollisessa oppilaitoksessa vuosina 1970-1972 ja Suomen Taideakatemian koulussa vuodet 1972-1976. Hän toimi useita vuosia sekä Lahden taideoppilaitoksessa että Lahden taidekoulun opettajana.
Aiha tunnetaan lukuisista julkisista veistoksistaan, joissa on usein orgaanisia, kalligraafisia tai rönsyileviä muotoja. Hän käytti paljon erilaisia materiaaleja, mutta suurten julkisten teosten osalta ne ovat pitkälti betonia tai terästä. Muissa töissä hän käytti lisäksi vaihtelevasti esimerkiksi puuta, muovia ja ready-made esineitä.
Vuonna 1982 Aiha sai Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinnon ja vuonna 1992 Pro Finlandian. Vuonna 2013 hänelle myönnettiin Prinssi Eugenin mitali ja 2021 valtion ylimääräinen taiteilijaeläke. Hänen töitään on useissa merkittävissä museoissa.
Teos kuuluu Helsingin kaupungin taidekokoelmaan, jota HAM hallinnoi ja kuratoi.
Hiljaisuuden jalanjäljet -ympäristöteos koostuu 20 pronssilaatasta, joihin on ikuistettu kotoperäisten villieläinten jalanjälkiä. Laatoissa on myös eläinten nimet: ahma, lumikko orava, saukko, näätä, vesikko, ilves, kettu mäyrä, metsäkauris, villisika, karhu, hirvi, metsäpeura, kuusipeura, majava, metso, teeri, kurki ja susi. Jalanjäljet on sijoitettu katulaattojen sekaan.
Taiteilijaparin mukaan ”Hiljaisuuden jalanjäljet toimii hienovaraisena muistutuksena maamme kaupungistumisen ja teollistumisen lyhyestä historiasta. Nykyään useimpien suomalaisten käsitys luonnosta perustuu televisioon ja myytteihin omakohtaisten kokemusten sijasta. Osa pronssilaattoihin ikuistetuista tassun-, sorkan- tai käpälänjäljistä kuuluu eläinlajeille, jotka tänä päivänä ovat joko uhanalaisia tai jo hävinneet sukupuuttoon.”
Jalanjälkien saamiseksi taiteilijapari avustajineen on työskennellyt Ranuan ja Ähtärin eläinpuistossa hyvässä yhteistyössä eläinten ja henkilökunnan kanssa.
Helsingin kaupungin rakennusvirasto on rahoittanut teoksen ja se kuuluu Helsingin kaupungin taidekokoelmaan, jota HAM hallinnoi ja kuratoi. Kampin rakennustöiden liikennejärjestelyjen vuoksi vuonna 2002 Ahma, Näätä, Orava ja Teeri -jalanjälkilaatat vietiin varastoon. Jalanjäljet palautettiin kesällä 2005.
Emil Wikströmiä pidetään yhtenä Suomen kultakauden taiteen tärkeimmistä kuvanveistäjistä. Monien muiden aikalaistaiteilijoiden tavoin Wikström oli vaikuttunut suomalaisesta kulttuuriperinnöstä ja kansanrunoudesta.
Wikströmin veistämät graniittiset Lyhdynkantajat kuuluvat Eliel Saarisen piirtämän rautatieaseman julkisivun koristeluun. Rakennusta pidetään yhtenä jugend-arkkitehtuurin helmenä ja sen merkitys suomalaisessa tämän vuosisadan rakennustaiteessa on huomattava. Rakennuksesta huokuu monumentaalisuutta, joka syntyy luonnonkiven käytöstä ja Saarisen tilaratkaisuista. Sisätilojen suuret, juhlavat kaarihallit ovat harmoniassa ulkopuolen pystysuorien linjojen ja uurteisten tornien kanssa.
Wikströmin Lyhdynkantaja-hahmojen jykevien kasvonpiirteiden kerrotaan kuuluneen torppari Jalmari Lehtiselle, joka syntyi Sääksmäellä 1800-luvun lopulla. Kappion Jalmariksikin kutsuttu Lehtinen muutti myöhemmin Kantalan kylään, jossa hän tutustui Emil Wikströmiin. Jalmarin veli Kustaa Lehtinen oli puolestaan mallina Wikströmin Kuokkamies-veistokselle.
Maapallolamppuja kannattelevat graniittihahmot on todennäköisesti veistetty Ab Granit Oy:n kiviveistämössä Hangossa, kuten myös Wikströmin tekemän Elias Lönnrotin muistomerkin graniittijalusta. Emil Wikströmin ja arkkitehtien yhteistyönä syntyi niin ikään kiveen hakattu Karhuveistos arkkitehtikolmikko Gesellius-Lindgren-Saarisen suunnitteleman Kansallimuseon portaille. Wikströmin aikaisempaa tuotantoa edustaa Säätytalon päätykolmion prossiveistosryhmä.
Lyhdynkantajat eivät kuulu HAMin hallinnoimaan Helsingin kaupungin taidekokoelmaan.
